Tämä kylpyläpuhe liittyy siihen, että kävimme tänään lähikylpylässämme. Hinta oli n. 4 euroa. Miehille ja naisille on omat osastot, kuten suomalaisissa uimahalleissa. Tämä muistutti oikeastaan uimahallia, eli ensin jätetään vaatteet lukolliseen kaappiin ja sitten siirrytään pesupuolelle. Varusteena on pieni vati (talon puolesta), pesupyyhe (käsipyyhkeen kokoinen, tässä kylpylässä ei kuulunut hintaan) ja pesuaineet. Pesutilassa on monta pesupistettä riveissä, kuten uimahalleissa. Erona on, että suihkut ovat hyvin matalalla ja hanat ovat lähellä lattian rajaa. Tämä johtuu siitä, että on tarkoitus istua pienen jakkaran päällä, ottaa vatiin vettä ja peseytyä kuin vanhanaikaisessa saunassa. Tärkeintä on peseytyä hyvin ennen kylpyyn astumista.

Altaat ovat samassa tilassa pesupisteiden kanssa. Tässä kylpylässä oli noin viisi pientä allasta sisällä ja yksi ulkopuolella katoksen alla. Tietysti hyvin aidattuna. En ymmärtänyt altaiden kuvailuja, ne olivat vain japaniksi, mutta aistinvaraisen tutkimuksen perusteella yksi oli (jää)kylmävesiallas, yksi sähköallas (minusta se tuntui kivennäisvedeltä, mies sanoi saaneensa omalla puolellaan sähköiskuja) ja yksi puuallas ja muut lämpimiä tai kuumia altaita. Ai niin, siellä oli tietysti sauna. Se oli samanlainen kuin Suomessa, paitsi että siellä oli televisio (ehkä nykyään Suomessakin on?) ja kiukaan tilalla oli valtava patteri seinällä.

Asiakkaina oli enimmäkseen vanhuksia, mutta me olimmekin aika varhain illalla liikkeellä. Työikäistä väkeä tuli sisään, kun me olimme lähdössä.

Ja kun puhun kylpylästä, en tarkoita porealtaita, liukumäkiä, uima-altaita tms. Täällä yksinkertaisesti peseydytään ja istutaan lämpimään veteen rentoutumaan.

tiistai 11.10.2011

Saavuimme Kiotoon aamulla ja pääsimme sujuvasti etukäteen varaamassamme ”Limousine bus”-kyydissä suoraan kotiovelle. Palvelu tulee itse asiassa halvemmaksi kuin shinkansen (luotijuna), eikä siinä tarvitse kantaa matkalaukkuja kulkuneuvosta toiseen, eikä tutkia karttaa. Ensimmäisen päivän olimme väsymyksestä tokkuraisia, mutta saimme selvitettyä vuokraemännän kanssa, miten kaikki asunnon laitteet toimivat. Kävimme lähikaupassa.

keskiviikko 12.10.2011

Olo on yhä tokkurainen, ja päivä kului asuntoon ja lähiympäristöön tutustuessa. Ostimme polkupyörät. Nautimme illallista Jaakon kollegojen kanssa ihanassa japanilaisessa ravintolassa. Tutkijat keskustelivat tulevan viikonlopun konferenssista. Mukava päästä syömään hyvin ja tapaamaan ihmisiä näin pian maahan tulon jälkeen.

torstai 13.10.2011

Nagoyalaiset tuttavamme Keiji ja Saori tulivat konferenssia varten Kiotoon ja viettivät viikonlopun kanssamme. Kävimme Saorin kanssa kävelyllä Ritsumeikanin kampuksella ja kahvilla ja samalla koetin oppia japania kyselemällä joka välissä ”Kore wa nan desuka?”, ”Mikä tämä on?”. Ja sitten taas syömään, tällä kertaa pieneen perinteiseen juottolaan, joka on kuulemma sekä opiskelijoiden että henkilökunnan suosiossa. Ruoka oli hyvää, ja tuli pöytään jatkuvana virtana pieniä makupaloja pienissä astioissa. Nyt kokeilin lattiatyynyllä istumista, mutta valitettavasti en ole vieläkään tottunut siihen. (Myöhemmin sain vinkkejä: pidä toinen isovarvas toisen päällä ja vaihda välillä, tai nosta välillä kantapäät ylös ja vain päkiä maassa.)

perjantai 14.10.2011

Konferenssi oli uuden, Ritsumeikaniin perustetun pelitutkimuskeskuksen avajaistapahtuma (näin sen meille tutun Nintendo-laatikon kehittäjän livenä, whoaa!). Konferenssin jälkeen söimme seisovasta pöydästä sushia ja muita herkkuja ja menimme jatkoille retropelibaariin – jossa tosin pelasin eniten Angry Birdsia.

lauantai 15. ja sunnuntai 16.10.2011

Rentoa nähtävyyksien katselua, mm. pelihalli ja valokuvamaattihalli sekä pari temppeliä. Ostimme yukatat (kylpylä/kesävaate, sinivalkoista puuvillaa).

maanantai 17.10.2011

Tein töitä, pesin pyykkiä, otin selvää kaiken maailman asioista (tätä varten tein esim. retken Kioton päärautatieaseman turisti-infoon) ja muuta rästiin jäänyttä. Vedän verkkokurssia Otsolan kansalaisopistossa, mikä on loistavaa etätyönä. Opiskelijatkin ovat kuka missäkin päin maailmaa, tosin suomenkielisiä kaikki.

tiistai 18.10.2011

Opiskelu alkaa! Ensimmäinen päivä Kyoto International Community Housen japanin kielen kursseilla. Käyn kahdella tunnilla päivässä: aamupäivällä ja iltapäivällä. Kun palasin metroasemalle, johon olin jättänyt pyöräni, pyörä oli kadonnut. Minulle kävi juuri niin kuin oli varoitettu: olin jättänyt pyörän kieltoalueelle ja poliisit olivat keränneet sen pois. Kulutin aikamoisen ajan keskustelemalla huonolla englannilla ja olemattomalla japanilla parin paikalla sattumalta olleen poliisin (ei polkupyöräpoliiseja), kun yritin selvittää, mitä on tapahtunut ja mitä minun pitää tehdä. Väsyneenä bussilla kotiin ja karttojen (bussilinja ja normaali) tutkimista ja reittien miettimistä.

keskiviikko 19.10.2011

Aamulla ensimmäiseksi polkupyörävarikolle ja sieltä pyöräillen Kokokaan (kansainvälinen keskus) tunneille ja sieltä vastaavasti pyörällä kotiin. Matka kestää alle tunnin, kun bussilla tai metrolla menee tunti. Kyydissä voi tietysti käyttää ajan hyödyksi esim. tekemällä kotitehtäviä. Pyöräillessä taas näkee kivoja maisemia ja saa liikuntaa. Kotona rättiväsyneenä: en opi ikinä japania, asioiden hoitaminen on liian raskasta ja karttojen tutkimiseen menee miljoona tuntia päivässä!!!!

torstai 20.10.2011

Lepopäivä kotona. Rästitöiden tekemistä kaikessa rauhassa. Iltapäivällä menimme katsomaan geikojen ja maikojen tanssiesitystä. Kokemus oli hieno, mutta kun palasimme kotiin, katonrajassa tervehti iiiso torakka. Elämäni ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan. Hiukset nousivat pystyyn, enkä voinut rentoutua ennen kuin koko asunto oli putsattu. Ne elävät silti yhä siellä jossain…

perjantai 21. – sunnuntai 22.10.2011

Retki Nagoyaan Keijin ja Saorin luo. Tällaista rentouttavaa ja hauskaa viikonloppua olin kaivannut raskaan viikon jälkeen. Pelkkää juhlaa, syömistä ja huvittelua. Karaoke, Nabe-party (ruokalaji) ja vähän lisää karaokea ja syömistä. Ja kasvonaamio. Ihanaa!

maanantai 24.10.2011

Lepo- eli työpäivä.

tiistai 25. – torstai 27.10.2011

Japanin opiskelua levännein mielin. Ehkä tästä jonain päivänä vielä jotain tulee… Olen pyöräillyt sinne ja takaisin, ja käynyt samalla matkalla Muran-an-puutarhassa ja shoppailukeskustassa. Siellä on ihana kirjakauppa, jossa on hyllyriveittäin japanin opiskeluun sopivia kirjoja. Kauppakujilla on kiva katsella huolella pukeutuneita nuoria, jotka ovat aivan kuin suoraan muotilehtien kuvista. Heitä on tietysti vain vähemmistä, yleensä kaikki ovat aika tavallisen tallaajan näköisiä.

perjantai 28.5.2011

Taas konferenssiin…

Japanilaiseen nuorisokulttuuriin kuuluvat pelihallit ja valokuva-automaatit. Huippuihanat valokuvamaatit photoshoppaavat teinien kasvot automaattisesti kansikuvakelpoiseksi. Valokuva-automaatteja varten on pelihalleja vastaavia automaattihalleja. Joskus niissä on myös pukuvuokrausta, ja voi pukeutua esimerkiksi manga-hahmoksi. On myös “oikeita” valokuvastudioita, joissa voi vuokrata kimonon ja kuvauttaa itsensä, mutta nämä automaatit ovat vähän teinimpi juttu.

Eri automaateilla on erilaisia teemoja, esimerkiksi me kokeilimme tyylikästä “Call me Queen”-maattia. Automaatin sisäpuoli on tarpeeksi iso ryhmäkuvaa varten, ja uskoisinkin näkemäni perusteella, että kuvassa käydään yleensä porukalla. Koulukuvista tuttua kaverikuvatekniikkaa siis, edistyneempänä ja coolimpana.

Automaatti näpsii monta kuvaa, joista valitaan mieluisimmat ja siirrytään kuvauskopin viereiseen tuunauskoppiin. Siellä on kosketusnäyttö ja kynä, jolla kuviin voi kirjoitella, piirtää, lisätä hauskoja pikkusymboleja, laittaa kimalletta hiuksiin ja kaventaa kasvoja. Nyt oli tarjolla Halloween-aiheisia koristeita, mutta teemat vaihtuvat kauden mukaan. Kuvat voi tilata sähköpostiin (japanilaiset käyttävät tekstiviestien sijaan kännyn (keitai) sähköpostia, joka on tekstaria edullisempi). Lopuksi automaatin kyljestä tulostuu kaksi arkkia ihquja tarrakuvia. Tarrat täytyy tosin itse leikata, mutta ulko-oven vieressä on sitä varten askartelupöytä.

Tämä ilo maksoi meille vain 400 yeniä (n. 4 eur). Maksu laitettiin kolikkoautomaattiin. Käyttöliittymä on valitettavasti japaniksi. Tällä kertaa meillä oli onneksi tulkkeja mukana.

Hankimme ensimmäiseksi polkupyörät. Käytetyt ovat edullisia, 6000 – 7000 yeniä (eli karkeasti 60 – 70 euroa).

Ensimmäiset päivät ovat menneet juhlatunnelmissa. Olen osallistunut puolison ominaisuudessa yhden konferenssin suunnittelupäivälliselle (perinteisessä, laadukkaassa ravintolassa, perinteisen, monen ruokalajin aterian ääressä), toisen konferenssin suunnittelukokouksen jälki-istuntoon (perinteisessä nuhjuisessa juottolassa, monen maistuvan pikkuruokalajin ääressä) sekä itse konferenssissa ja sen jälkeen vastaanotolla (buffet-pöydässä herkkuja sushista mustekalapaloihin) sekä jatkoille retropelibaariin (drinkkilistalla PacMan, Invader, 1up jne.). Paikkoina ovat olleet Ritsumeikan-yliopiston seutu sekä vanhan keskustan baarialue.

Täällä on luvattu sateita, ja yöllä kuulosti olevan rankkasade.

Nagoyalaiset tuttavamme ovat tämän viikonlopun täällä Kiotossa, ja lähdemmekin kohta viettämään sateista lauantaipäivää kodintarvikeshoppailun ja karaoken merkeissä.

Lisään kuvia myöhemmin.

Polkupyörät voi ottaa mukaan U- ja S-Bahniin. Pyörälle ostetaan oma lippu, joka maksaa jotain 1 ja 2 euron välistä. Tai voi hankkia polkupyörän kausilipun. Junissa on merkitty vaunut, joihin pyörän kanssa voi mennä. Kysyin berliiniläiseltä pyöräilevältä tuttavalta, miten laiturilla odotellessa tietää, mille kohdalle pyörävaunu pysähtyy, ja ei sitä kuulemma voi tietää. Vaunu saattaa sitä paitsi olla jo täynnä. Tuttavani mukaan pyörän voi käytännössä ottaa mihin vaunuun tahansa, koska se ei haittaa ketään: ”berliiniläiset ovat tottuneet pyöriin”. Laiturille ja laiturilta kulku voi olla raskasta, sillä kaikilla asemilla ei ole hissejä. Tai sitten oma nousuaukko eri suunnassa kuin hissi, eikä sinne asti huvita mennä. Näin monet polkupyörän (ja myös lastenrattaiden) kantourakat Berliinissä oloni aikana. Itse en kertaakaan kokeillut polkupyörän ottamista junaan, joten en voi kertoa omakohtaisia kokemuksia. Potsdamissakin käydessämme vain vuokrasimme pyörät Potsdamin asemalta.

Viimeisenä iltana ennen lähtöä pyöräilin hieman kauemmas tanssitunnille. Reitti meni nk. Mauerwegiä, entisen muurin viertä (muuria ei ole enää paikalla kuin vain joissain harvoissa paikoissa muistomerkkinä), kanaalin rannalla, Hauptbahnhofin ja hallintorakennusten vierestä, Tiergartenin läpi ja Philharmonien ja Kulturforumin välistä.

Illalla, auringon laskeutuessa ja ilman viilentyessä rentoutumiseen sopivaan lämpötilaan, hektistä Hauptbahnhofia ympäröivien kanaalien varsilla olevissa rantabaareissa kuhisi onnellisen näköisiä ihmisiä. Rantatuolilla leväten. Aurinko hohti siltarakenteissa ja hallintorakennuksissa. Silloin tuli haikea olo: Berliiniä tulisi ikävä. Se ei ole suorastaan kaunis kaupunki, mutta siinä on kauniita kohtia. Se on trendikäs ja tapahtuvainen paikka, jos osaa olla oikealla kadulla. Naapurikadulla voi olla jo tylsää, ellei satu pitämään 24 h vedonlyönnistä ja kaljan ostamisesta lähes 24 h kioskeista. Ja ei, karnevaalit eivät valtaa koko kaupunkia vaan vain pari katua, joten jos ei satu olemaan tienoilla, jää autuaan tietämättömäksi koko happeningista.

Lessing kirjoitti ajan hengen mukaisia valistavia näytelmiä. Die Juden ottaa kantaa kristittyjen juutalaisia kohtaan tuntemaan ennakkoluuloon.

Tämä versio on uskollinen alkuperäiselle tekstille. Myös puvustus viittasi Lessingin aikaan. Teksti on kuitenkin vain osa teatteria. Liike, ilmeet, äänensävyt, tauot, lavastus, äänet, kaikki muu määräävät sanojen merkityksen. Berliner Ensamble käytti näitä keinoja runsaasti. Itse asiassa ensimmäiset vuorosanat lausuttiin esityksessä varsin myöhään, enkä olisi kaivannut niitä silloinkaan.

Taidan tästä lähtien käydä katsomassa  vain samoja näytelmiä yhä uudelleen eri tekijöiden versioina. Nyt minua alkoi kovasti kiinnostaa, millaisia erilaisia näytelmiä yhdestä ja samasta tekstistä voi saada aikaan.

Vaihdoin taustaväriä.

Vaikka iso osa Berliinistä on ei-asuinkäytössä, täällä asuu kuitenkin yli kolme miljoonaa henkeä. Olenkin miettinyt, missä ne kaikki ovat. Kotikorttelimme kadut ovat lähes autioita, metroihin mahtuu hyvin, keskeisillä paikoilla ja ravintoloissa, kahviloissa – tai vaikka metsässä – on aina ihmisiä, mutta ei koskaan tungokseen asti (no ok, siellä karnevaalissa olisi ollut kuulemma tungos, mutta me siis olimme silloin metsässä).

Voisin kertoa vielä lyhyesti Grünewaldista. Lähdimme siis lenkkarein, verkkahousuin ja eväsrepuin varustautuneina matkaan. Valitsimme bussin, jolla pääsee Grünewaldissa olevan järven rantaan ja pysäkin, jonka kohdalla oli pikkuruinen, autiolta vaikuttava saari, jonne pääsisi lautalla ja jossa olisi kahvila. Siellä söisimme eväät ja nauttisimme kupin kuumaa. Näin olimme tehneet Wienissäkin, Wienerwaldissa, paitsi että siellä ei ollut kahviloita keskellä metsää. Mietin vielä ennen Grünewaldiin lähtöä, olisiko sittenkin pitänyt hankkia kunnon maastokartta, vaikka city-karttamme onkin aika tarkka.

Sitten bussi kääntyy Grünewaldin läpi menevälle tielle ja meille valkenee, että jokaisella pysäkillä on ravintola/minigolf/turistinähtävyys matkamuistokojuineen/biergarten. Meidän idylliseen saareemme on ravintolayrittäjän järjestämä venekuljetus (ihan mukava, vaikka lyhyt tietenkin kun saari on niin lähellä). Saari itse on rakennettu täyteen ravintola- ja pursiseurarakennelmaa. Ravintolan terassilla on pöytäliinat, tarjoilijoilla tarjoilijauniformut, ja kaunis näköala (järvi täynnä valkoisia purjeita). Söimme kesän ensimmäiset kanttarellit (annos oli ihana! selkeitä, tuoreita makuja!). Ravintolasta “patikoimme” mantereen puolella pari sataa metriä viereiseen Biergarteniin – vastaantulijoilla oli pikkukengät ja pyhätamineet, olihan helluntaijuhla.

Berliinissä, ja ehkä muissakin Bundeslandeissa, on kaksi helluntaipäivää: helluntaisunnuntai ja -maanantai. Pitkä viikonloppuvapaa siis.

Päivän sanat:

Pfingst – helluntai, kuulemma joulun ja pääsiäisen rinnalla suurimpia juhlia Saksassa. Mitään erityisiä helluntaikoristeita tai -kortteja ei tosin ole näkynyt. Miltähän sellaiset voisivat näyttää?

Biergarten – kansanomainen olut/viini/makkara-syöminki paikka. Ulkosalla sorakentällä paljon pirtinpenkkejä ja pöytiä. Ruoka ja juoma ostetaan linjastolta ja kannetaan itse pöytään. Myös tiskit viedään lopuksi itse pois. Baijerissa kuulemma voi joutua laulamaankin.