Etelä-Korea

Viikko Geojen saarella etelärannikolla, ja tässä kuvasaldoa.

Kuvia Kiotosta… ja muualtakin

Tässä galleriassa on 16 kuvaa.

Lähikylpylässä

Tiesittekin ehkä, että Japanissa on kuumia lähteitä. Näitä hyödynnetään rentouttavina kylpypaikkoina. Japanissa on kylpykulttuuri, täällä on paljon julkisia kylpylöitä, joista osassa on kuuman lähteen vettä ja osassa tavallista.

Tämä kylpyläpuhe liittyy siihen, että kävimme tänään lähikylpylässämme. Hinta oli n. 4 euroa. Miehille ja naisille on omat osastot, kuten suomalaisissa uimahalleissa. Tämä muistutti oikeastaan uimahallia, eli ensin jätetään vaatteet lukolliseen kaappiin ja sitten siirrytään pesupuolelle. Varusteena on pieni vati (talon puolesta), pesupyyhe (käsipyyhkeen kokoinen, tässä kylpylässä ei kuulunut hintaan) ja pesuaineet. Pesutilassa on monta pesupistettä riveissä, kuten uimahalleissa. Erona on, että suihkut ovat hyvin matalalla ja hanat ovat lähellä lattian rajaa. Tämä johtuu siitä, että on tarkoitus istua pienen jakkaran päällä, ottaa vatiin vettä ja peseytyä kuin vanhanaikaisessa saunassa. Tärkeintä on peseytyä hyvin ennen kylpyyn astumista.

Altaat ovat samassa tilassa pesupisteiden kanssa. Tässä kylpylässä oli noin viisi pientä allasta sisällä ja yksi ulkopuolella katoksen alla. Tietysti hyvin aidattuna. En ymmärtänyt altaiden kuvailuja, ne olivat vain japaniksi, mutta aistinvaraisen tutkimuksen perusteella yksi oli (jää)kylmävesiallas, yksi sähköallas (minusta se tuntui kivennäisvedeltä, mies sanoi saaneensa omalla puolellaan sähköiskuja) ja yksi puuallas ja muut lämpimiä tai kuumia altaita. Ai niin, siellä oli tietysti sauna. Se oli samanlainen kuin Suomessa, paitsi että siellä oli televisio (ehkä nykyään Suomessakin on?) ja kiukaan tilalla oli valtava patteri seinällä.

Asiakkaina oli enimmäkseen vanhuksia, mutta me olimmekin aika varhain illalla liikkeellä. Työikäistä väkeä tuli sisään, kun me olimme lähdössä.

Ja kun puhun kylpylästä, en tarkoita porealtaita, liukumäkiä, uima-altaita tms. Täällä yksinkertaisesti peseydytään ja istutaan lämpimään veteen rentoutumaan.

The new kid in the town

Kirjoitan tähän muistiin tunnelmat ja tapahtumat parilta ensimmäiseltä viikolta Uuteen kaupunkiin saapuessa nämä rutiinit toistuvat loppujen lopuksi aika samanlaisina. Olemme siis Kiotossa kaksi kuukautta. Jaakko on vaihtotutkijana Ritsumeikan-yliopistossa (kannattaa lukea Jaakonkin blogia jaasuo.worpress.com).

tiistai 11.10.2011

Saavuimme Kiotoon aamulla ja pääsimme sujuvasti etukäteen varaamassamme ”Limousine bus”-kyydissä suoraan kotiovelle. Palvelu tulee itse asiassa halvemmaksi kuin shinkansen (luotijuna), eikä siinä tarvitse kantaa matkalaukkuja kulkuneuvosta toiseen, eikä tutkia karttaa. Ensimmäisen päivän olimme väsymyksestä tokkuraisia, mutta saimme selvitettyä vuokraemännän kanssa, miten kaikki asunnon laitteet toimivat. Kävimme lähikaupassa.

keskiviikko 12.10.2011

Olo on yhä tokkurainen, ja päivä kului asuntoon ja lähiympäristöön tutustuessa. Ostimme polkupyörät. Nautimme illallista Jaakon kollegojen kanssa ihanassa japanilaisessa ravintolassa. Tutkijat keskustelivat tulevan viikonlopun konferenssista. Mukava päästä syömään hyvin ja tapaamaan ihmisiä näin pian maahan tulon jälkeen.

torstai 13.10.2011

Nagoyalaiset tuttavamme Keiji ja Saori tulivat konferenssia varten Kiotoon ja viettivät viikonlopun kanssamme. Kävimme Saorin kanssa kävelyllä Ritsumeikanin kampuksella ja kahvilla ja samalla koetin oppia japania kyselemällä joka välissä ”Kore wa nan desuka?”, ”Mikä tämä on?”. Ja sitten taas syömään, tällä kertaa pieneen perinteiseen juottolaan, joka on kuulemma sekä opiskelijoiden että henkilökunnan suosiossa. Ruoka oli hyvää, ja tuli pöytään jatkuvana virtana pieniä makupaloja pienissä astioissa. Nyt kokeilin lattiatyynyllä istumista, mutta valitettavasti en ole vieläkään tottunut siihen. (Myöhemmin sain vinkkejä: pidä toinen isovarvas toisen päällä ja vaihda välillä, tai nosta välillä kantapäät ylös ja vain päkiä maassa.)

perjantai 14.10.2011

Konferenssi oli uuden, Ritsumeikaniin perustetun pelitutkimuskeskuksen avajaistapahtuma (näin sen meille tutun Nintendo-laatikon kehittäjän livenä, whoaa!). Konferenssin jälkeen söimme seisovasta pöydästä sushia ja muita herkkuja ja menimme jatkoille retropelibaariin – jossa tosin pelasin eniten Angry Birdsia.

lauantai 15. ja sunnuntai 16.10.2011

Rentoa nähtävyyksien katselua, mm. pelihalli ja valokuvamaattihalli sekä pari temppeliä. Ostimme yukatat (kylpylä/kesävaate, sinivalkoista puuvillaa).

maanantai 17.10.2011

Tein töitä, pesin pyykkiä, otin selvää kaiken maailman asioista (tätä varten tein esim. retken Kioton päärautatieaseman turisti-infoon) ja muuta rästiin jäänyttä. Vedän verkkokurssia Otsolan kansalaisopistossa, mikä on loistavaa etätyönä. Opiskelijatkin ovat kuka missäkin päin maailmaa, tosin suomenkielisiä kaikki.

tiistai 18.10.2011

Opiskelu alkaa! Ensimmäinen päivä Kyoto International Community Housen japanin kielen kursseilla. Käyn kahdella tunnilla päivässä: aamupäivällä ja iltapäivällä. Kun palasin metroasemalle, johon olin jättänyt pyöräni, pyörä oli kadonnut. Minulle kävi juuri niin kuin oli varoitettu: olin jättänyt pyörän kieltoalueelle ja poliisit olivat keränneet sen pois. Kulutin aikamoisen ajan keskustelemalla huonolla englannilla ja olemattomalla japanilla parin paikalla sattumalta olleen poliisin (ei polkupyöräpoliiseja), kun yritin selvittää, mitä on tapahtunut ja mitä minun pitää tehdä. Väsyneenä bussilla kotiin ja karttojen (bussilinja ja normaali) tutkimista ja reittien miettimistä.

keskiviikko 19.10.2011

Aamulla ensimmäiseksi polkupyörävarikolle ja sieltä pyöräillen Kokokaan (kansainvälinen keskus) tunneille ja sieltä vastaavasti pyörällä kotiin. Matka kestää alle tunnin, kun bussilla tai metrolla menee tunti. Kyydissä voi tietysti käyttää ajan hyödyksi esim. tekemällä kotitehtäviä. Pyöräillessä taas näkee kivoja maisemia ja saa liikuntaa. Kotona rättiväsyneenä: en opi ikinä japania, asioiden hoitaminen on liian raskasta ja karttojen tutkimiseen menee miljoona tuntia päivässä!!!!

torstai 20.10.2011

Lepopäivä kotona. Rästitöiden tekemistä kaikessa rauhassa. Iltapäivällä menimme katsomaan geikojen ja maikojen tanssiesitystä. Kokemus oli hieno, mutta kun palasimme kotiin, katonrajassa tervehti iiiso torakka. Elämäni ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan. Hiukset nousivat pystyyn, enkä voinut rentoutua ennen kuin koko asunto oli putsattu. Ne elävät silti yhä siellä jossain…

perjantai 21. – sunnuntai 22.10.2011

Retki Nagoyaan Keijin ja Saorin luo. Tällaista rentouttavaa ja hauskaa viikonloppua olin kaivannut raskaan viikon jälkeen. Pelkkää juhlaa, syömistä ja huvittelua. Karaoke, Nabe-party (ruokalaji) ja vähän lisää karaokea ja syömistä. Ja kasvonaamio. Ihanaa!

maanantai 24.10.2011

Lepo- eli työpäivä.

tiistai 25. – torstai 27.10.2011

Japanin opiskelua levännein mielin. Ehkä tästä jonain päivänä vielä jotain tulee… Olen pyöräillyt sinne ja takaisin, ja käynyt samalla matkalla Muran-an-puutarhassa ja shoppailukeskustassa. Siellä on ihana kirjakauppa, jossa on hyllyriveittäin japanin opiskeluun sopivia kirjoja. Kauppakujilla on kiva katsella huolella pukeutuneita nuoria, jotka ovat aivan kuin suoraan muotilehtien kuvista. Heitä on tietysti vain vähemmistä, yleensä kaikki ovat aika tavallisen tallaajan näköisiä.

perjantai 28.5.2011

Taas konferenssiin…

Photo-fun! ^^

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Japanilaiseen nuorisokulttuuriin kuuluvat pelihallit ja valokuva-automaatit. Huippuihanat valokuvamaatit photoshoppaavat teinien kasvot automaattisesti kansikuvakelpoiseksi. Valokuva-automaatteja varten on pelihalleja vastaavia automaattihalleja. Joskus niissä on myös pukuvuokrausta, ja voi pukeutua esimerkiksi manga-hahmoksi. On myös “oikeita” valokuvastudioita, joissa voi vuokrata kimonon ja kuvauttaa itsensä, mutta nämä automaatit ovat vähän teinimpi juttu.

Eri automaateilla on erilaisia teemoja, esimerkiksi me kokeilimme tyylikästä “Call me Queen”-maattia. Automaatin sisäpuoli on tarpeeksi iso ryhmäkuvaa varten, ja uskoisinkin näkemäni perusteella, että kuvassa käydään yleensä porukalla. Koulukuvista tuttua kaverikuvatekniikkaa siis, edistyneempänä ja coolimpana.

Automaatti näpsii monta kuvaa, joista valitaan mieluisimmat ja siirrytään kuvauskopin viereiseen tuunauskoppiin. Siellä on kosketusnäyttö ja kynä, jolla kuviin voi kirjoitella, piirtää, lisätä hauskoja pikkusymboleja, laittaa kimalletta hiuksiin ja kaventaa kasvoja. Nyt oli tarjolla Halloween-aiheisia koristeita, mutta teemat vaihtuvat kauden mukaan. Kuvat voi tilata sähköpostiin (japanilaiset käyttävät tekstiviestien sijaan kännyn (keitai) sähköpostia, joka on tekstaria edullisempi). Lopuksi automaatin kyljestä tulostuu kaksi arkkia ihquja tarrakuvia. Tarrat täytyy tosin itse leikata, mutta ulko-oven vieressä on sitä varten askartelupöytä.

Tämä ilo maksoi meille vain 400 yeniä (n. 4 eur). Maksu laitettiin kolikkoautomaattiin. Käyttöliittymä on valitettavasti japaniksi. Tällä kertaa meillä oli onneksi tulkkeja mukana.

Terveisiä Japanista

Olemme nyt parin päivän ajan kotiutuneet Kiotoon pieneen yhden hengen opiskelijahuoneeseemme. Vastaanotto on ollut lämmin (sekä ilmastollisesti että sosiaalisesti), tekemistä on riittänyt – kaiken kaikkiaan hyvin menee, siis.

Hankimme ensimmäiseksi polkupyörät. Käytetyt ovat edullisia, 6000 – 7000 yeniä (eli karkeasti 60 – 70 euroa).

Ensimmäiset päivät ovat menneet juhlatunnelmissa. Olen osallistunut puolison ominaisuudessa yhden konferenssin suunnittelupäivälliselle (perinteisessä, laadukkaassa ravintolassa, perinteisen, monen ruokalajin aterian ääressä), toisen konferenssin suunnittelukokouksen jälki-istuntoon (perinteisessä nuhjuisessa juottolassa, monen maistuvan pikkuruokalajin ääressä) sekä itse konferenssissa ja sen jälkeen vastaanotolla (buffet-pöydässä herkkuja sushista mustekalapaloihin) sekä jatkoille retropelibaariin (drinkkilistalla PacMan, Invader, 1up jne.). Paikkoina ovat olleet Ritsumeikan-yliopiston seutu sekä vanhan keskustan baarialue.

Täällä on luvattu sateita, ja yöllä kuulosti olevan rankkasade.

Nagoyalaiset tuttavamme ovat tämän viikonlopun täällä Kiotossa, ja lähdemmekin kohta viettämään sateista lauantaipäivää kodintarvikeshoppailun ja karaoken merkeissä.

Lisään kuvia myöhemmin.

Pyöräteillä Berliinissä ja haikeat jäähyväiset

Berliinissä on ihana pyöräillä. Maasto on tasaista, pyöräilijöille on omat kaistat ja liikennevalot ja netistä löytyy pyöräilijöille oma reittihakukone. Pyöräilin joitain kertoja kouluun ja tanssitunnille, aika lyhyitä matkoja. Aluksi hirvitti ja ajoin hyyyvin hitaaasti, koska pelkäsin, että millä hetkellä hyvänsä joku pomppaa pyöräkaistalle. Mutta kaiken kaikkiaan pyörän selässä on hyvä ottaa tuntumaa Berliiniin, aivan niin kuin opaskirjoissa sanotaan. Kannattaa uskoa oppaita .

Polkupyörät voi ottaa mukaan U- ja S-Bahniin. Pyörälle ostetaan oma lippu, joka maksaa jotain 1 ja 2 euron välistä. Tai voi hankkia polkupyörän kausilipun. Junissa on merkitty vaunut, joihin pyörän kanssa voi mennä. Kysyin berliiniläiseltä pyöräilevältä tuttavalta, miten laiturilla odotellessa tietää, mille kohdalle pyörävaunu pysähtyy, ja ei sitä kuulemma voi tietää. Vaunu saattaa sitä paitsi olla jo täynnä. Tuttavani mukaan pyörän voi käytännössä ottaa mihin vaunuun tahansa, koska se ei haittaa ketään: ”berliiniläiset ovat tottuneet pyöriin”. Laiturille ja laiturilta kulku voi olla raskasta, sillä kaikilla asemilla ei ole hissejä. Tai sitten oma nousuaukko eri suunnassa kuin hissi, eikä sinne asti huvita mennä. Näin monet polkupyörän (ja myös lastenrattaiden) kantourakat Berliinissä oloni aikana. Itse en kertaakaan kokeillut polkupyörän ottamista junaan, joten en voi kertoa omakohtaisia kokemuksia. Potsdamissakin käydessämme vain vuokrasimme pyörät Potsdamin asemalta.

Viimeisenä iltana ennen lähtöä pyöräilin hieman kauemmas tanssitunnille. Reitti meni nk. Mauerwegiä, entisen muurin viertä (muuria ei ole enää paikalla kuin vain joissain harvoissa paikoissa muistomerkkinä), kanaalin rannalla, Hauptbahnhofin ja hallintorakennusten vierestä, Tiergartenin läpi ja Philharmonien ja Kulturforumin välistä.

Illalla, auringon laskeutuessa ja ilman viilentyessä rentoutumiseen sopivaan lämpötilaan, hektistä Hauptbahnhofia ympäröivien kanaalien varsilla olevissa rantabaareissa kuhisi onnellisen näköisiä ihmisiä. Rantatuolilla leväten. Aurinko hohti siltarakenteissa ja hallintorakennuksissa. Silloin tuli haikea olo: Berliiniä tulisi ikävä. Se ei ole suorastaan kaunis kaupunki, mutta siinä on kauniita kohtia. Se on trendikäs ja tapahtuvainen paikka, jos osaa olla oikealla kadulla. Naapurikadulla voi olla jo tylsää, ellei satu pitämään 24 h vedonlyönnistä ja kaljan ostamisesta lähes 24 h kioskeista. Ja ei, karnevaalit eivät valtaa koko kaupunkia vaan vain pari katua, joten jos ei satu olemaan tienoilla, jää autuaan tietämättömäksi koko happeningista.

Huvinäytelmä antisemitismistä

Kävin maanantaina katsomassa Berliner Ensamblen esittämän, saksalaisen näytelmäkirjailijan Gotthold Ephreim Lessingin vuonna 1749 kirjoittaman  Die Juden-näytelmän (ohjaus George Tabori). Tämä olisi melkein täydellinen kesäteatterinäytelmä. Siinä on kaikki huvinäytelmän elementit: kuka varasti keneltä ja minne se hopearasia nyt taas joutuikaan, henkilöllisyyssekaannuksia, suurta ilmehtimistä ja liikehdintää, ellei jopa hypehdintää. Harmi vain, että pohjalla kulkee tumma säie ja näytelmän loppu ei hymyilytä.

Lessing kirjoitti ajan hengen mukaisia valistavia näytelmiä. Die Juden ottaa kantaa kristittyjen juutalaisia kohtaan tuntemaan ennakkoluuloon.

Tämä versio on uskollinen alkuperäiselle tekstille. Myös puvustus viittasi Lessingin aikaan. Teksti on kuitenkin vain osa teatteria. Liike, ilmeet, äänensävyt, tauot, lavastus, äänet, kaikki muu määräävät sanojen merkityksen. Berliner Ensamble käytti näitä keinoja runsaasti. Itse asiassa ensimmäiset vuorosanat lausuttiin esityksessä varsin myöhään, enkä olisi kaivannut niitä silloinkaan.

Taidan tästä lähtien käydä katsomassa  vain samoja näytelmiä yhä uudelleen eri tekijöiden versioina. Nyt minua alkoi kovasti kiinnostaa, millaisia erilaisia näytelmiä yhdestä ja samasta tekstistä voi saada aikaan.

Vaihdoin taustaväriä.

Berliiniläisessä metsässä

Viikonloppuna, kun muut berliiniläiset menivät kulttuurien karnevaaliin, me lähdimme metsään. Grünewald on iso metsä lähellä Berliinin keskustaa. Muutenkin Berliini on luonnonläheinen suurkaupunki. Berliinin pinta-alasta on noin kolmasosa metsää, puistoa tai muuta vehreää, ja 6 – 7 % vesistöjä (Spree-joki, Wannsee-järvi, Müggelsee-järvi, kanavia ja useita pieniä järviä ja lampia). Maisema muistuttaa suomalaista järvimaisemaa.

Vaikka iso osa Berliinistä on ei-asuinkäytössä, täällä asuu kuitenkin yli kolme miljoonaa henkeä. Olenkin miettinyt, missä ne kaikki ovat. Kotikorttelimme kadut ovat lähes autioita, metroihin mahtuu hyvin, keskeisillä paikoilla ja ravintoloissa, kahviloissa – tai vaikka metsässä – on aina ihmisiä, mutta ei koskaan tungokseen asti (no ok, siellä karnevaalissa olisi ollut kuulemma tungos, mutta me siis olimme silloin metsässä).

Voisin kertoa vielä lyhyesti Grünewaldista. Lähdimme siis lenkkarein, verkkahousuin ja eväsrepuin varustautuneina matkaan. Valitsimme bussin, jolla pääsee Grünewaldissa olevan järven rantaan ja pysäkin, jonka kohdalla oli pikkuruinen, autiolta vaikuttava saari, jonne pääsisi lautalla ja jossa olisi kahvila. Siellä söisimme eväät ja nauttisimme kupin kuumaa. Näin olimme tehneet Wienissäkin, Wienerwaldissa, paitsi että siellä ei ollut kahviloita keskellä metsää. Mietin vielä ennen Grünewaldiin lähtöä, olisiko sittenkin pitänyt hankkia kunnon maastokartta, vaikka city-karttamme onkin aika tarkka.

Sitten bussi kääntyy Grünewaldin läpi menevälle tielle ja meille valkenee, että jokaisella pysäkillä on ravintola/minigolf/turistinähtävyys matkamuistokojuineen/biergarten. Meidän idylliseen saareemme on ravintolayrittäjän järjestämä venekuljetus (ihan mukava, vaikka lyhyt tietenkin kun saari on niin lähellä). Saari itse on rakennettu täyteen ravintola- ja pursiseurarakennelmaa. Ravintolan terassilla on pöytäliinat, tarjoilijoilla tarjoilijauniformut, ja kaunis näköala (järvi täynnä valkoisia purjeita). Söimme kesän ensimmäiset kanttarellit (annos oli ihana! selkeitä, tuoreita makuja!). Ravintolasta “patikoimme” mantereen puolella pari sataa metriä viereiseen Biergarteniin – vastaantulijoilla oli pikkukengät ja pyhätamineet, olihan helluntaijuhla.

Berliinissä, ja ehkä muissakin Bundeslandeissa, on kaksi helluntaipäivää: helluntaisunnuntai ja -maanantai. Pitkä viikonloppuvapaa siis.

Päivän sanat:

Pfingst – helluntai, kuulemma joulun ja pääsiäisen rinnalla suurimpia juhlia Saksassa. Mitään erityisiä helluntaikoristeita tai -kortteja ei tosin ole näkynyt. Miltähän sellaiset voisivat näyttää?

Biergarten – kansanomainen olut/viini/makkara-syöminki paikka. Ulkosalla sorakentällä paljon pirtinpenkkejä ja pöytiä. Ruoka ja juoma ostetaan linjastolta ja kannetaan itse pöytään. Myös tiskit viedään lopuksi itse pois. Baijerissa kuulemma voi joutua laulamaankin.

Berliiniläinen ruokapäiväkirjani

Rentouttava loma

Saksassa vietettiin helatorstaita vapaapäivänä, joten minullakaan ei ollut silloin koulua. Lähdimme käymään naapurikaupungissa Potsdamissa. Vuokrasimme asemalta pyörät. Ohjelmamme oli seuraava

- Filmpark, elokuva-aiheinen teemapuisto, jossa näimme stunt shown ja 4D-lyhytelokuvan. Tänne olisi kannattanut tulla aikaisin aamulla, sillä noin 20 euroa maksavan lipun hintaan kuului useita esityksiä, stunttien lisäksi mm. koulutettuja eläimiä, mutta useimmat eistykset olivat olleet jo aamupäivällä emmekä nähneet niitä.

- Puistoa, siltoja ja vesistöjä. Pyöräilimme pikkukaupungin syrjäteillä ja puistoissa. Ajoimme sen sillan yli, jolla vaihdettiin kylmän sodan aikana vakoojia puolin ja toisin. Lomalaisia loikoili ja leikki puistoissa. Tämä oli muuten myös miesten, isien ja lasten päivä.

- Meierai Brauerei eli panimo vanhassa meijerirakennuksessa järven rannalla. Maisemat kuin suomalainen järvimaisema. Teemapäivän kunniaksi live-schlagereita.

- Potsdamin keskusta ja hollantilaiset korttelit. Palasimme asemalle keskustan läpi ja löysimme sattumalta hollantilaiset korttelit (mainitaan kaikissa turistioppaissa). Todella idyllistä.

Kaiken kaikkiaan rauhallinen ja vehreä lomapäivä. Ihanaa!

Perjantai oli normaali työpäivä, mutta minulla oli museo-saksankurssini, joten sekin meni melkein lomailun piikkiin. Kävimme tällä kertaa Pergamon-museossa ja harjoitustehtävinä oli friisin tutkiminen muodin näkökulmasta ja jonkin mainoksen keksiminen, automaattikirjoittaminen ja kolmantena nopea luonnos Thelefoksen tarusta. Muuten, pyöräilin museoon, mikä oli aika jännittävään, koska jouduin pysähtymään lähes joka risteyksessä ja tutkimaan karttaa. Matka kesti varmaan kaksi kertaa niin kauan kuin normaalityylillä pyöräiltynä, mutta löysin perille! Sokkeloinen reitti oli netin pyöräreittihaun valitsema, mutta se oli pyöräilijän näkökulmasta järkevämpi kuin mitä suorin reitti olisi ollut. Eläköön netti!

Lauantaina jatkoimme lomatunnelmissa Müggelseen uimarannalla. Matka kesti yhteen suuntaan n. 1,5 tuntia, mutta se kannatti. Sitä paitsi sain matkalla tehtyä läksyt ja luettua kirjan loppuun. Paluumatkalla poikkesimme Alt Köpenickissä, joka on viehättävä vanhanajan kaupunkikeskusta kirkkoineen, raatihuoneineen ja linnanpuistoineen. Nykyään Köpenick on yksi Berliinin kaupunginosista. Emme tienneet etukäteen, millainen paikka Köpenick on, siitä kun ei kerrottu matkaoppaassa mitään. Yllätyimme iloisesti. Vanha keskusta on kuin rantalomakaupunki: kahviloita, koriste-esine- ja rantatarvikekauppoja ja unelias tunnelma.

Sunnuntaina kävimme aamiaisella Kreuzbergissä ja sitten vietimme päivän tekniikkamuseossa ja sen yhteydessä olevassa “kokeile itse” -tiedenäyttelyssä.

Huomenna aamulla kouluun. Toivottavasti ei sada, jotta voin mennä pyörällä.

Kiirettä pitää :-)

Kauheaa, kun ei ehdi kirjoittaa tätä matkapäiväkirjaa. Puhumattakaan, että alkaisi ladata kuvia! Päivät hujahtavat ohi nopeasti, ja koska en muutoin istu tietokoneen äärellä, nettiin meneminen tuntuu työläältä (kaiva tietokone esiin, käynnistä se, viritä netti jne). Yleensä aika kuluu kieli- tai tanssitunneilla olemiseen ja siinä välissä läksyjen tekemiseen ja nähtävyyksien katsomiseen. Ja jos luppoaikaa jää, voi käydä palauttamassa laina-dvd:t (jotka on ehkä ehtinyt katsoa, ehkä ei), pestä pyykkiä tms.

Kielikurssini on nyt puolessa välissä. Opin joka päivä uusia sanoja. Kielioppiasiat ovat sellaisia, jotka olen oppinut muinoin koulussa, mutta ehtinyt unohtaa. Siksi työkirjan tehtävät ovat minulle helppoja. Sen sijaan puhuminen ja tekstin tuottaminen on vaikeaa. Olen huomannut, että kurssitovereistani ne, jotka ovat joko asuneet pitempään Saksassa tai muutoin joutuneet käyttämään saksaa päivittäin esim. työssään, pystyvät puhumaan sujuvasti, ja heillä on laaja sanavarasto. Kieliopissa he ovat sitten heikompia. Minäkin mieluummin puhuisin saksaa kuin olisin hyvä täyttämään aukkotehtäviä. Päivän sana: Das geht mir auf die Nerven.  Ja toinen, ehkä positiivisempi: Quark = Topfen = rahka.

Tanssitunneilla Cifuentesien koulussa zilli- ja pyörähtelykoulutus jatkuu. Askeleet eteen, arabeski, taakse ja piruetti… samalla zilleillä 1-3-3 1-3-4… tai jotain sinnepäin… Me muuten tanssimme kahden pienen koiran kanssa. Beatan ja Horacion lemmikit ovat mukana salissa ja niillä on omat petipaikat seinustalla. Koirat tulevat tervehtimään ja pyytämään rapsutuksia, kun tulen salille, ja kiertelevät salissa ennen opetuksen alkua. Alkulämppäreiden aikana ne yleensä siirtyvät loikomaan omille tyynyilleen. Eli tämä ei ole varsinaisesti sitä koiratanssia.

Olen jatkanut myös Zadielin tunneilla käymistä. Hän ei ole ainakaan vielä käyttänyt zillejä, mutta pyörähdyksiä tietysti treenataan sielläkin. Parin viikon kuluttua menen Zadielin lyhytkurssille, jossa hän opettaa Turkish Cabaret -tyylisen koreografian. Odotan kurssia innolla, sillä en ole koskaan aikaisemmin opiskellut turkkilaisia tyylejä.

Mainitsinko jo aiemmin, että olin Aischa Shurkusin improvisaatiolyhytkurssilla? Rentous, läsnäolo, “vähemmän on enemmän”… Helppohan se on sanoa…

Joo, mutta ei tämä elämä täällä Berliinissä ihan pelkkää koulunkäyntiä ole. Olen päässyt maistamaan sitä hohdokasta – ja vähän kai paheellistakin – Berliinin show-maailmaa. Kävin katsomassa kabaree-shown “Yma -  zu schön um war zu sein”. Hauska kokemus. Taidetta tämä ei tietenkään ole, mutta säärten heiluttelut ja kuviokellunnat ovat omassa lajissaan klassikoita. Oikeasti vaikuttavia olivat akrobatianumerot, show on nimittäin tehty yhteistyössä sirkuksen kanssa. Minulla oli loistava paikka hieman sivussa, mutta todella lähellä esiintyjiä, joten näin selvästi sirkustaiteilijoiden ja tanssijoiden työskentelyn. Niin, ja live-orkesteri, laulajia, drag, suuret viualisoinnit, nousevaa ja laskevaa lattiaa, katossa roikkuvia keinuja. Jäiköhän jotain mainitsematta? Lopussa kimalteleva konfettisade. Tietysti.

Tässä lopuksi Berliini-kuvia:

Hohhoijaa

Menköön tällä kertaa uusien sanojen kautta:

aussuchen: Käytetään, kun pyydetään tarjoilijalta, että pääsisi itse valitsemaan kakkuvitriinistä kakunpalan. Tämän opin Hamburger Bahnhofin kahvilassa. Hamburger Bahnhof on vanha rautatieasema, nykyään nykytaiteen museo.

Shopping: Ei oikeastaan uusi sana, vaan saksalainen elokuva. Katsoin tämän dvd:ltä saksaksi saksalaisilla tekstityksillä. Elokuvan idea on sama kuin Ruksaaks mua / Tick my box -näytelmässä. Eli siis deittiseuran etsiminen ja kahden henkilön valiset keskustelut. Suosittelen, vaikka tunnelma on kuin saksan tunnilla kuuntelutehtävissä.

ausleihen: Lainata kirjastosta, vastakohtana palauttaa. Nämä sanat opin kirjastossa. Virkailija yritti kysyä minulta, olenko lainaamassa vai palauttamassa kirjakasaa, jonka olin tömäyttänyt hänen eteensä (ei se oikeasti kovin iso kasa ollut, vain pari sarjakuvaa ja dvd:tä). Kun en ymmärtänyt, hän kysyi, haluanko viedä kirjat kotiin vai jotain, mistä en saanut selvää. Hetken aikaa aivoni raksuttivat läpi tuntemiani erilaisia lainaamistapoja (mm. yliopiston kirjastoissa tunnettu kotiin lainaus ja lainaus siten, että aineisto pysyy kirjastossa, mutta sen voi laittaa henkilökohtaiseen lokeroon).

weil – obwohl ja deshalb – troztdem: koska – silti ja sen vuoksi – siitä huolimatta. Edellisten kanssa predikaatti on lauseen lopussa, jälkimmäisten kanssa kakkospaikalla. Saksan kielioppi alkaa vähitellen palautua mieleen ainakin sillä tasolla, että tunnistan asioita, joita minulle on joskus opetettu. Kuulostaako relatiivipronominien taivuttaminen nominatiivissa, akkusatiivissa ja datiivissa tutulta? Kielioppikurssia elävöittää tehtävät, joissa jokaisen kurssilaisen täytyy sanoa esim. jokin onnellinen tapahtuma tai muu vastaava suullinen harjoitus. Nämä ovat extrakiinnostavia, koska lähes  jokainen kurssilainen on kotoisin eri maasta ja kokemukset ovat erilaisia. Pohjimmiltaan tietysti samanlaisia, olosuhteet vain hieman vaihtelevat.

Prenzlauer Berg ja Friedrichshain ovat hip!

Prenzlauer Bergissä ja Friedrichshainissa on kivoja kahviloita, putiikkeja ja kirpputoreja. Tämän tiedon luin matkaoppaista ja nyt molemmissa paikoissa käyneenä totean, että näin on. Alueet eroavat ainakin niin, että jälkimmäisessä on enemmän vaihtoehtonuorisoa (myös iäkkäämpiä yksilöitä) ja edellisessä lapsiperheitä. Oikein mukavia alueita molemmat.

Omalla kotikulmallani on vain yksi viihtyisä ravintola viehättävästi vehreän aukion laidalla, mutta muu tarjonta on ankeaa vaikkakin asiansa ajavaa. Esimerkiksi alakerran kioskista saa karkkia, viiniä, lehtiä, internettiä tai muuta pientä, ja seuraavassa korttelissa on leipämyymälä, josta voi aamutuimaan hakea tuoreita sämpylöitä.

Nautin tänään sunnuntaina lähiravintolassa ihanan brunssin. Tai no, ympäristö oli hälisevä, mutta buffet-pöytä oli kaunis ja runsas: salaatteja, vanukkaita, lettuja, makkaroita, lohta, suklaapusuja, hedelmiä ja muuta koristeltuna mm. orkideoilla. Ihana Berliini!

Huomenna alkaa ”normaali” saksankurssini, jossa käsittääkseni istutaan tavanomaisesti luokkahuoneessa. Vietän siellä seuraavan kuukauden ajan puoli päivää neljä kertaa viikossa. Jo pitäisi kielitaidon parantua!

Päivän sanat:

die Kerze – kynttilä (kahvilan pöydässä)

der Ersatzverkehr – Julkisessa liikenteessä sattuu ja tapahtuu poikkeuksia ratatöiden tai mielenosoitusten vuoksi. Matka, jota ei ajeta, korvataan toisella liikennevälineellä. Lauantaina meni extrapaljon aikaa, kun matkalla jouduin sekä vaihtamaan ratatöiden vuoksi toiseen metroon pariksi pysäkinväliksi että poistumaan metrosta ja odottamaan, että se jatkaisi varttitunnin kuluttua eteenpäin (syytä en ymmärtänyt, vaikka siitä kuulutettiin).

Maan alla ja tanssisaleissa

Harmikseni en ole vielä tutustunut Berliinin nähtävyyksiin tai niihin mukaviin alueisiin, joita Berliinissä kuulemma on. Suurimman osan ajasta vietän tanssisaleissa tai maan alla matkalla salille. Nyt olen tutustunut seuraaviin berliiniläisiin tanssikouluihin ja opettajiin:

- Beata Cifuentes, Tanzakademie Cifuentes

- Horacio Cifuentes, Tanzakademie Cifuentes

- Aischa Schurkus, Orientalische Tanzwerkstatt

- Sylvie Lapp, Orientalische Tanzwerkstatt

- Aliya Ilaya, Almaz Studio

- Zadiel

Joitain nähtävyyksiä olen toki nähnyt. Tällä viikolla kävin katsomassa Reichstag-rakennuksen, tosin vain ulkoa, sillä päästäkseen näköalakupoliin pitäisi varata netistä aika, muurin jäänteet ja muistomerkin Bernauer Strassella , sekä myös kuuluisamman ja turistivetoisemman Checkpoint Charlien. Ja perjantain ratoksi kalenterissani on aina saksankurssi ”im Museum”. Tällä viikolla tutustuimme Neues Museumiin, jossa on Nefertitin pää.

Viikon sanat:

die Drehung – pyöriminen (tätä on harjoiteltu useimmilla tanssitunneilla)

der Absatz – kengän korko (jo muinaiset persialaiset käyttivät kiilakorkoja)

Nofretete – Nefertiti

Ensimmäinen viikko Berliinin taivaan alla

Hei vaan ja terkkuja Berliinistä! Ensimmäinen viikko on ohi ja olo on rättiväsynyt, mutta onnellinen. Asiat alkavat olla järjestyksessä!

Ensimmäiset päivät kuluivat jonotellessa. Jonotin ensin kansalaisopiston saksan kielen kurssien ilmoittautumiseen, johon täytyy mennä henkilökohtaisesti tiettynä kellonaikana, tiettynä päivänä ja tietyssä paikassa. Otin numerolapun ja istuin muiden joukkoon odottamaan vuoroani. Vuoroni tultua keskustelin virkailijan kanssa saksaksi (”Miksi haluat oppia saksaa?”), tein pienen saksan kokeen (ihan tuli kouluvuodet mieleen, terkkuja saksanopettajilleni!), ja sitten virkailija suositteli minulle sopivia kursseja. Maksu kassalle, kiitos. Illalla luin kansalaisopiston esitteen ja löysin toisen kiinnostavan saksan kurssin, opiskelupaikkana Berliinin museot, joten ei kun seuraavana päivänä uudestaan ilmoittautumaan, henkilökohtaisesti ja niin edelleen. Toimipiste oli toinen, eikä siellä tarvinnut jonottaa.

Toinen jonotuskokemukseni oli virastotalolla. Saapuessani paikalle jono jonotusnumeron saamiseksi luikerteli ulos rakennuksesta pitkin sen edessä olevaa aukiota. Jonotusnumeron saamisen jälkeen piti tietysti vielä jonottaa omaa asiointivuoroa. Tällä kertaa olin varautunut odottamiseen musiikilla ja kirjalla, joten viihdyin mainiosti. Aika leppoisaa tuollainen jonottaminen on loppujen lopuksi ja sopii mainosti matkustamisen rasituksista toipumiseen.

Virallisten asioiden hoitamisen ja kielikurssille ilmoittautumisen lisäksi olen käynyt tutustumassa berliiniläisiin itämaisen  tanssin kouluihin. Tanssi-sceneen tutustuminen alkoi Zadielin vuosittain järjestämällä Orientalhane 2011 -showlla (Zadiel on laittanut Youtubeen videon Orientalhanesta). Sitten olen käynyt Tanzakademie Cifuentesin tanssikoululla Beatan ja Horacion tunneilla ja Orientalische Tanzwerkstattissa  Aischa Schurkusin viikkotunnilla ja Sylvie Lappin huivi-workshopissa. Tanssikurssit ovat saksaksi, mutta opettajat osaavat englantia ja kysyttäessä selventävät.

Niin, ja olin ensimmäisellä saksan tunnillani.

Näiden lisäksi ja välissä olen pessyt pyykkiä, järjestellyt kaappeja, tehnyt taloustarvikehankintoja ja yleensäkin ottanut asuntoa haltuun (tai rakentanut pesää, kuinka vaan), tutkinut metro- ja katukarttoja ja käynyt katsomassa nähtävyyksiä.

Viikon sanat:

kevyt – leicht ja raskas – schwer (oleellisia sanoja ymmärtää, jos on huivitanssikurssilla, jonka idea on opettaa kevyen ja raskaan huivin eroja)

der Kreis – ympyrä (tanssitunnilla kuulee usein)

beachten – katsoa, tarkastella (tätä tulemme tekemään museokurssilla)

weissweinschorle = weissgespritzt = spritzeri

“Millaista oli?”

Työharjoittelu Wienissä on ohi ja on aika kysyä, millaista siellä oli.

Eläminen, oleminen ja mentaliteetti tuntui kotoisalta. Ainoa kulttuurishokki oli kieli, josta ei koulusaksan pohjalta ymmärrä yhtikäs mitään. Suomalaiset käytöstavat sen sijaan toimivat.  Jos pelkäät joutuvasi keskustelemaan julkisissa liikennevälineissä tai tervehtimään hississä, Wien on sinun kaupunkisi. Hintatasossakaan ei ole mitään eksoottista. Paitsi viini ja olut.

Mistä päästäänkin kahvilakulttuuriin. Tämä on erilainen. Wienissä voi istua rauhassa kahvilassa mieleiseensä pöytään, tutkia ruoka/kahvi/kakku/jäätelölistaa ja odottaa tarjoilijaa, joka ennemmin tai myöhemmin tulee kysymään, mitä saisi olla. Suomessa palvelevat kahvilat ja baarit ovat harvinaisia.

Näkemistä ja kokemista on ollut paljon, eikä läheskään kaikkea, mitä olisi halunnut, ehtinyt tehdä. Työssäkäyminen rajoitti turisteeraamisen iltoihin ja viikonloppuihin. Kävin erilaisissa museoissa, puistoissa, oopperassa, huvipuistossa, elokuvissa, kaupoissa, markkinoilla, maauimaloissa, metsäretkellä, näköalapaikoilla, viinituvissa ja vain  kävelyllä kaupungilla. Aina ei tarvitse suunnitella etukäteen, mitä tekisi. Riittää kun lähtee ulos ja katsoo, mitä eteen tulee. Wienin edullisesta sijainnista johtuen kaupungin ulkopuolisia käyntikohteita on runsaasti. Piipahdimme aika monessa naapurimaassa ja vähän kauempanakin.

Zentralfriedhof, Wien Juni 2009.

Työharjoittelu oli mielekäs. Tein pienen tutkimuksen perinteisen ruoan esittämisestä itävaltalaisten kokkikirjojen kuvissa. Sovelsin graduni metodia. Työn sain tehdä varsin itsenäisesti, tosin tutustuin kyllä luonnontieteellisen ja humanistisen esittämistavan ristiriitoihin. Toimistossa kaikki muut akateemikot olivat tosiaan luonnontieteilijöitä.

Tanssiopiskeluun olen myös tyytyväinen, vaikka sitä olisi voinut olla vielä enemmän. Pääsin taitavien ammattitanssijoiden oppiin ja näin erilaisia tanssistudioita ja opettajia. Tanssityylit, joita näin, olivat yleisesti ottaen  klassisia mohammedredamaisia. Jokainen opettaja tanssi kuitenkin omalla persoonallisella tyylillään. Opin uutta ja sain paljon kivoja ideoita syksyn opetusta varten. Vinkiksi oppilailleni: klassista itämaista huivin kanssa luvassa.

Ja se tärkein, eli sää. Huhtikuu oli aurinkoinen ja helteinen kuukausi. Loppuaika olikin sitten vaihtelevampaa.

Kriketti goes Bollywood

Mikä on maailman tylsin peli? No ei ainakaan kriketti sen jälkeen kun on pidättänyt henkeään neljä tuntia Lagaan-elokuvan (2001) ääressä! Niin paljon suuria tunteita,  ilkeitä ilmeitä, “saako hän kopin?”, mukaansatempaavaa musiikkia,  taidokkaita tanssinumeroita, kauniita vaatteita, huumoria, rakkautta, komea sankari, kastinylittävää voitontahtoa, elefantti… ja mainitsinko jo ne suuret tunteet. Tätä elokuvaa olisin voinut katsoa koko päivän!

Videoklipissä odotetaan sateen alkamista liian pitkään jatkuneen kuivan kauden jälkeen.

Lagaan näytettiin wieniläisessä De France -elokuvateatterissa Intia-teemaviikolla. Se kertoo pienen maalaiskylän ja brittihallinnon yhteentörmäyksestä 1800-luvun Intiassa.

Mutainen festari on oikea festari

Euroopan suurin ilmainen ulkoilmafestari Donau Insel Fest on päättynyt. Mikä ei ole itsestäänselvää, sillä se melkein ei edes alkanut. Wienissä, kuten koko Itävallassa, on ollut sateita niin paljon, että Tonavan saari muuttui mahdottomaksi mutalällyksi. Festarirakentajat, palomiehet ja kaupungin töntekijät yrittivät samanaikaisesti, toistensa tiellä seisten saada lavoja, kuivatuksia ja pengerryksiä ajoissa valmiiksi.

Viikonlopun satoi vettä, mutta festarit pyörivät. Vierailijoille jaettiin kertakäyttösadeviittoja (me mainostimme Kurieria) ja lavojen eteen oli tuotu haketta. Festarimuodissa oli näiden mainosviittojen lisäksi värikkäät kuviolliset kumpparit ja hauskasti sommitellut mustat jätesäkit.  Hake auttoi taistelussa mutaa vastaan, mutta ihan kuratta ei juhlakentältä selvinnyt kukaan. 

Näillä festareilla oli lava jokaista musiikkityyliä kohden. Bongasimme ainakin teinipoppia (vrt. Hannah Montana), schlageria, cover Robbie Williamsia ja elektroa.

Festareiden kohokohdat?
1) Bowle-kojut. Kymmenissä jätticocktaillaseissa ihania värikkäitä juomasekoituksia.
2) Intialainen nyytti. Hyvää ja lämmintä intialaista ruokaa tihkusateessa.

Itävallan tulvat ei Wienissä

Itävallassa on eilen tulvinut, mutta ei Wienissä. Tulva-alueet ovat olleet Niederösterreichissa tuossa vähän matkan päässä. Wienissä vain ukkosti ja satoi vettä.

Tänään on luvattu sadetta, mutta nyt aamulla taivas on melko kirkas.

Depeche Mode Bratislavassa

Maanantai-iltana töiden jälkeen konserttiin Bratislavaan. Junalla Bratislavaan, paikallisbussilla stadionille, bussilla takaisin rautatiasemalle ja täpötäydellä pikku-pikku-junalla takaisin Wieniin ja taksilla kotiovelle. Yksinkertaista, ja yhteydet toimivat hyvin. Mutta MISSÄÄN ei ollut kerrottu valmiita kulkuohjeita stadionille. Meidän piti kieltä osaavan tuttavan avulla selvittää stadionin sijainti, lähin pysäkki (päättelimme sisäänkäynnin paikan satelliittikuvan avulla), rautatieasemalta stadionille menevät bussit, yöbussit ja niiden aikataulut. Kauhea vaiva, kun se olisi voinut lukea suoraan stadionin kotisivuilla.

Koko päivän, mukaan lukien konserttiajan, satoi vettä. Yleisön kasvot kiiltelivät vesipisaroista valonheittäjien loisteessa. Slovarien aikana saattoi tanakoiden insinöörimiehien poskilla joku kyynelkin vierähtää muiden pisaroiden joukossa.

Turvatarkastaja nakkasi sekä suklaat että sateenvarjot menemään. Ai, että rockkonserttipaikalla ei ole narikoita?

Kokonaisuudessaan konserttikokemus oli vaikuttava. Seisomapaikoilla oli hyvä tunnelma. Kaikki osasivat laulut ulkoa, vartaloiden suojassa oli vesisateesta huolimatta lämmintä, ihmiset olivat hyväntuulisia, valoefektit olivat upeita. Kun rauha saapui meille auringonnousun kaltaisen valoilmiön muodossa, niskakarvani nousivat pystyyn (hyvällä tavalla).

Depeche Mode in Bratislava June 2009.

Mitä voi tapahtua juhannuksena Wienissä?

Juhannusviikonloppu oli oikein mukava. Olimme ihan kotosalla Wienissä ilman suunniteltuja ohjelmanumeroita. Näin hassusti oli päässyt käymään, koska viikonlopun maaseuturetkemme peruuntui viime hetkellä.

Itävallassa ei vietetä varsinaisesti juhannusta. Wachaun seudulla Tonavan varrella poltetaan kyllä kokkoja ja järjestetään juhlia, mutta muutoin keskikesän juhla on vieras käsite. Ainakaan siihen ei panosteta samassa määrin kuin Suomessa ja aattona ollaan töissä ihan normaalisti.

Viikonlopun sää oli sellainen kuin juhannuksena kuuluu olla, eli sateinen ja kylmä. Teimme perunasalaattia ja paistoimme pannulla makkaraa ja sieninyyttejä. Grillaaminen olisi Itävallassakin suosittua (itävaltalainen ruoka aina joko grillataan tai paneroidaan), mutta meidän minimalistisessa kerrostaloasunnossamme siihen ei ole mahdollisuutta.

Juhannuspäivänä kiertelimme 8. ja 7. kaupunginosassa designbutiikkeja ja törmäsimme polkupyöräparaatiin. Illalla lähdimme kävelylle äänimuseoon.  Matkalla osallistuimme katubileisiin. Ringstrassella ajeli lava-autoja, joissa oli kussakin dj ja tanssijoita. Kaduntallaajat seurasivat bileautoja laumana tai katselivat niitä tien laidalta. Joukossa kulki jatkobileflyereiden ja kesäkumien jakajia. Kesäkumit olivat tosin viinikuminalleja. Seuraava tapahtumapiste oli oopperan kulmalla, jossa samaan aikaan kun nätisti pukeutunut väki valui pääovista sisään valmisteltiin ilmaista ulkoilmascreenesitystä. Livenä näyttämöltä seinän toiselta puolelta. Ilma oli sen verran viileä, ettemme jääneet katsomaan vaan jatkoimme kohti äänimuseota. Olimme jo melkein museon kynnyksellä kun huomasimme panimobaarin kadun toisella puolella, jossa mainostettiin olutta eri kielillä, myös suomeksi. Sinne siis lepäämään ja toipumaan matkan rasituksista. Panimo valmisti onneksi myös siideriä. Yhtä lajia!

Party on! Ringstrasse, Wien June 2009.

Kyllä me lopulta sinne äänimuseoon pääsimme. Se on onneksi iltakymmeneen asti auki. Äänimuseo eli Haus der Musik on jännä. Siellä on tietoa musiikin ja äänien eri ilmiöistä, kuten taajuuksista, korvan rakenteesta ja kuuluisista itävaltalaisista säveltäjistä. Siellä on myös hauskoja ääninäytteitä paikoista eri puolilta maailmaa ja ihmisruumiista. Sitten siellä on myös mahdollisuus itse kokeilla äänen muokkaamista digitaalisesti, taideinstallaatiorummun rummuttamista ja orkesterin johtamista. Kaikki näyttelyt ovat yhdistelmä taidetta ja tietoa. Niin, ja alakerran aulassa/sisäpihalla oli tietysti ska-bändin ilmaiskonsertti.

Haus der Musik, Wien 2009.

Sunnuntaina kävimme aamiaisella vohveliravintolassa ja vierailimme Freud- ja Liechtenstein-museoissa. Sigmund Freud-museo on siinä asunnossa, jossa Freud asui ja otti vastaan asiakkaita.  Valitettavasti divaania ei ollut enää jäljellä. Vain eteinen ja odotushuone oli kalustettu joko alkuperäisillä tai vastaavilla kalusteilla. Muihin huoneisiin oli ripustettu kaikenlaista Freudin elämään liittyvää kaksiuloitteista materiaalia, kuten valokuvia ja kopioita kirjeistä. Erityisen hauska oli katseluhuoneessa pyörivä filmi, joka oli kuvattu Freudin perheestä 1930-luvulla. Filmiin oli myöhemmin äänitetty Freudin tyttären kommentaari. Toinen kiehtova näyttelyelementti oli Freudin työtuolista tehty kopio. Kopio on nimittäin tehty BBC:n dokumenttia varten, joten se on samalla televisiokulttuurista kertova esine. Joka on nyt siis esillä Wienissä Freud-museossa. Ympäri mennään, yhteen tullaan ja tuotetaan kulttuuriperintöä siinä mennessä.

Freudin perheen takapiha. Sigmund Freud -museo, Wien 2009.

Sigmund Freud -museo, Wien 2009.

Liechtenstein-museo ei valitettavasti kerro Liechtensteinista vaan on kaunotaidemuseo. Mutta upeassa palatsissa! Käyntimme kohokohtia olivat tuhkimokärryt ja kehysnäyttely. Tämä kuvaakin luultavasti parhaiten Liechtenstein-museon ytimen.

Liechtenstein-museo, Wien June 2009.

Illalla kävimme elokuvissa katsomassa Intiaan sijoittuvan Outsourcedin. Elokuva oli vain “ihan kiva”, mutta teatteri tosi kiva. Rähjäinen, pieni baari- ja elokuvateatteriyhdistelmä täynnä opiskelijan näköisiä nuoria aikuisia ja melkkiksiä.

… ja bussilla Välimerelle

Takana ihana viikko turkoosin Adrianmeren rannalla. Olimme Opatijassa Kroatiassa Istrian niemimaan kainalossa. Matkustimme linja-autolla Wienistä noin kahdeksan tuntia. Matka sujui yllättävän kivuttomasti, sillä maisemat olivat mahtavia ja etupenkissä istuessa tuntui kuin olisi katsonut telkkaria. Taukojakin oli sopivasti.

Itse Opatija oli suloinen kuin vaaleanpunainen helmi. Se on pieni hotellikylä, mikä kuulostaa kammottavalta mutta ei ole.  Hotellit ovat vanhoja keisarinaikaisia pastellisävyisiä huviloita. Ne tönöttävät pienellä alueella merestä nousevalla rinteellä ja joka välissä on puistoja, palmuja ja kukkaistutuksia.  Rantaviiva on mutkitteleva ja kallioinen. Rannassa menee kiva kävelypolku, jolta voi poiketa portaita alas auringonotto- ja uintipaikoille. Aurinko paistoi ja vesi välkehti (paitsi silloin kun satoi ja tuuli). Erityismaininta Kroatian katukahviloille, joissa on aina kauniit, pehmustetut kalusteet.

Opatija, Kroatia June 2009.

Opatija, Kroatia June 2009.

Opatija, Kroatia June 2009.

Opatijasta piipahdimme päiväretkellä Venetsiassa.

Venice, June 2009.

Sadepäivätunnelma

Tylsää! Sataa vettä ja on kylmää ja harmaata. Pesukone hurisee, pataponit laulaa. Kääriydymme filtteihin ja kulutamme Milka-levyjä. Nyt on menossa toffeetäyte.

Wienissä on myös masentava puolensa. Sadetta ja harmaata on aina silloin tällöin. Myös katukuva on oikeastaan aika tuhruinen. Silmä tottuu reviirimerkintöihin nopeasti, joten en enää edes ajattele töhryjä. Koirankakat ulko-oven edessä harmittavat välillä.

Tässä pari kuvaa Wienin kaduilta sadepäivän ratoksi.

Asemat ovat järjestään vaikeakulkuisina työmaina. Lisäksi katutöitä ja julkisivuremontteja on ympäri kaupunkia. Esimerkiksi turistikohde Stephansdom on osittain paketissa.

Wienin tunnelmallisia pikkukujia.

Pataponit laulavat ja koukuttavat.

Rantalomalle raitiovaunulla

Mittarissa 30 astetta sisällä ja ulkona. Haaveilen toimiston uumenissa sinisenä välkkyvistä uima-altaista, aurinkorasvan tuoksusta ja sekt-lasillisesta.  

Haaveeni kohde on lyhyen ratikkamatkan päässä.

Wienissä on kymmeniä maauimaloita joissa voi kuvitella olevansa hotellin uima-altaalla. Kävin viikonloppuna yhdessä, Kongressbadissa.

Kongressbadin alue on suuri. Vihreää nurmikkoa ja rantatuoleja riittää (lähes) silmänkantamattomiin. Altaita on useampi, pikkulapset on erotettu omalle palstalleen. Alueella on myös kioski ja ravintola sekä rantakrääsäkauppa, eli rantalomatunnelma on taattu. Kongressbadissa on myös erilliset aurinkokylpyosastot rajatonta rusketusta haluaville.

Ooppera ja Espanjalainen ratsastuskoulu

Viime viikonloppuna tutustuin kahteen kuuluisaan Wieniläiseen instituutioon, espanjalaiseen ratsastuskouluun ja valtionoopperaan. Kyllä, onnistuin siis vihdoin olemaan ajoissa tallikierroksella.

Espanjalainen ratsastuskoulu on Hofburgin linnakompleksin uumenissa. Kävin seuraamassa aamuharjoituksia maneesissa, jossa on perustajan muotokuvalla varustettu aitio ja kristallikruunut katossa. Ratsastajat harjoittelevat univormuissa. Monet aamuharjoituksen hevoset olivat enemmän tai vähemmän harmaita, mikä tarkoittaa, että ne olivat nuoria lipizzoja. Ratsukot ratsastelivat ympäri maneesia ja kokeilivat välillä erilaisia askelluksia ja jopa piruetteja ja takajaloillenousuja. Taustalla soi koko ajan Straussia ja Mozartia. Kiertokävelyllä pääsimme talleihin ja kuulimme kaikenlaista kiinnostavaa ratsastuskoulusta. Suosittelen!

Oopperaan innostuin menemään ex tempore, kun ei ollut muutakaan kalenterissa. Olin aiemmin kuullut erittäin edullisten seisomapaikkojen jonotussysteemistä, eli lähdin hyvissä ajoin ennen lippuluukun aukeamista tarkastamaan tilanteen. Lippuluukun “Abendskassan” löytäminen oli hieman hankalaa. Kiersin valtavaa oopperarakennusta ympäri ja kysyin vihdoin eräältä wieniläisen näköiseltä vastaantulijalta neuvoa. Ensinnäkin kyltissä ei lue “Abendskassa” vaan ihan selkeästi “Standing places”. Ovi on vaatimaton, mutta se oli kutsuvasti auki ja sisällä oli lentokenttäjonomaisesti luikerteleva lippujono. Shortseja, farkkuja, selkäreppuja, flipfloppeja, jakkupukuja ja iltapukuja. Turisteja, vanhuksia, opiskelijoita, “hienoja rouvia ja herroja”.

Kalliimpi parterre-paikka maksoi 4 euroa. Lipun ostaneet katosivat vauhdikkaasti oopperatalon uumeniin, ja sinne minäkin. Jouduin tosin joka risteyksessä kysymään henkilökunnalta kulkuohjeita (vartijoita oli onneksi paljon), sen verran sokkeloinen tämä 140 vuotta täyttävä rakennus on. Sitten taas jonotettiin. Kuri oli tiukka. Kun viimein pääsimme seisomaparterriin, jokainen otti itselleen paikan ja sitoi huivin tai vastaavan merkiksi valtauksesta. Tähän annettiin selkeät ohjeet sekä saksaksi että englanniksi, kuten myös muuhun käyttäytymiseen.

Seisomapaikat täyttyivät ääriään myöten. Parterrissa on nojailutankoja riveittäin. Sijainti on erinomainen, heti istumaparketin takana. Huono tuuri vain, jos joutuu seisomaan isokokoisen ihmisen taakse. Kurista ja järjestyksestä huolehtivat vahtimestarit.

Seuraavana päivänä otin jo viisastuneena kirjan mukaan jonotusta varten. Lippu on edullinen ja kannattaa, jos on aikaa (paikalla on oltava 1,5 tuntia ennen näytöksen alkua, tai aiemmin jos haluaa hyvät paikat) ja kestävät jalat. Stilettoja ei kannata käyttää. Extrakivaa on myös parterren tunnelma. Vieruskavereihin tutustuu jo lippuja jonottaessa, taputukset ja bravo-huudot kaikuvat rehevästi (kuulemma oikeat oopperanystävät ovat aina seisomapaikoilla) ja kuiskuttelijat tainnutetaan tehokkaasti. Muutenkin tunnelma on tiivis kylki kyljessä seisoskellessa.

Väliajalla pääsee leputtamaan jalkojaan lämpiöissä. Sokkeloisessa talossa täytyy varata aikaa siirtymiseen paikasta toiseen (eksymisvaara).

Mitä näin: Tschaikowskin Eugen Onegin ja Massenetin Wertherin (Goethen mukaan). Molemmissa rakastutaan onnettomasti ja sitten joku kuolee. Lopuksi todetaan, miten surkeaa elämä on. Traagista. Ja koomista. Wertherissä oli oikea 15 minuutin kuolinkohtaus, jossa ruumis aina välillä herää laulamaan kertoakseen olevansa kuolemassa. Näistä kahdesta pidin enemmän Oneginista. Johtavalle sopraanolla oli loistava ääni ja hänelle oli kirjoitettu viehättäviä lauluja. Teos oli kokonaisuudessaankin mielestäni paremmin rakennettu, sillä siinä oli johdonmukaisuutta (no, oopperan mittapuun mukaan ainakin) ja huumoria. Lavastukset olivat upeat molemmissa!

Oopperan pääportaikko. Näytös on päättynyt ja minä livahdin aika monen muun kanssa pois jo ennen loppukiitosten loppua. Esiintyjät tulevat aina uudestaa vuorotellen, pareittain, pienryhmissä ja taas uudestaan kiittämään. Iankaikkisesti.

Valkoisten hevosten kannoilla

En vieläkään hartaista yrityksistä huolimatta ole päässyt Espanjalaiseen ratsastuskouluuun. Yritin kerran ostaa liput kierrokselle, mutta ne oli jo sille päivälle loppuunmyytyjä. Ostin itselleni lipun seuraavalle päivälle (torstaille) ja menin ratsastuskoulun sijaan Sissi-museoon.

Oikeastaan Sissi-museossa on kolme museota samassa. Ensin kävijä pakotetaan kahlaamaan miljoonien haarukoiden, veitsien ja lautasten läpi (hopeakamari) ja sitten vasta pääsee ihastelemaan Sissi-tavaraa: valokuvia, maalauksia, patsaita, mainosmukeja, lapsuuden tossuja, runonpätkiä, matkareittejä, asuja, koruja, kampoja, lääkepulloja, murha-ase… Mausoleumi tai palvontapaikka paremminkin kuin museo. Omalla tavallaan erittäin kiinnostava ja vaikuttava. Ja lopuksi kiersimme keisarillisten huoneiden läpi. Siellä oli audienssihuoneet, keisarin asuinhuoneet ja Sissin asuinhuoneet. Sissin buduaari oli kiinnostavin, koska siellä oli hänen jumppavälineensä eli leuanvetotanko, tikapuut ja renkaat.

Ja se ratsastuskoulukierros? No seuraavana päivänä heräsin 10 minuuttia kierroksen alkamisen jälkeen. Olin ollut edellisyönä kuuntelemassa työkaverini miehen bändiä Casablanca-baarissa „Bermudan kolmiossa“ eli Wienin keskustan baarikorttelissa. Bändi soitti mm. Austro-poppia (vrt. Suomi-pop). Illan aikana duo omisti minulle yhden “suomalaisen kansanlaulun” eli Leningrad Cowboysien version Those were the days.

Huomenna yritän ratsastuskoulun aamuharjoitukseen ja kokeilen uuden kierrosajan varaamista.  Saa nähdä mitten tässä käy…

Ruusujen aika

Ruusut kukkivat Wienissä. Tässä makupaloja eiliseltä iltakävelyltä Schönbrunnin puutarhassa.

Kylpylälomalla Unkarissa

Olin viikonloppulomalla Unkarissa, ensin yö Budapestissa ja toinen Egerissä. Budapestissa emme ehtineet kuin käydä kääntymässä, sinne täytyy mennä toisen kerran paremmalla ajalla. Egerissä ehdin monen moista.

Eger on pieni kaupunki parin tunnin päässä Budapestista. Se on monipuolinen ja suloinen. On puutarhoja ja puistoja, maaseutua parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustasta, kauppakeskusta, kylpylähotellia, kapeita kivettyjä katuja sekä iiiso linna.

Eger, Unkari May 2009.

Yövyimme hotellissa, jossa oli pieni allasosasto ja monta pikku “terapiakoppia” – höyrysauna, aromaterapia, fenoterapia (jouluvaloja eri väreissä), suolaterapia, infrapunasauna. Ja ihka oikea suomalainen sauna, jossa sai itse heittää löylyä. Kylpyosastolla vietimme tietysti aikaa, mutta kävimme myös kauneus- ja rentoutushoidoissa, kävelyllä “Kauniiden naisten laaksossa”, jossa maistelimme viinejä, ihailemassa keskustan pikkukujia sekä linnaa, tunnelmoimassa romanttisessa puutarhassa (jossa sai väistellä jalkapallojoukkuetta ja tennispalloja) ja minareetissa. Ja lauantai-iltana katsoimme tietysti Euroviisut televisiosta hotellihuoneessa.

Minareetti, Eger, Unkari May 2009.

Suosittelen Egeriä käyntikohteeksi Budapestin-loman yhteydessä. Eger on mukavan rauhallinen ja vehreä vastapaino suurkaupungeille. Hotellissa ja kylpylässä informaatio oli pääasiassa unkariksi, mikä on tietysti vähän hankalaa.

Kauniiden naisten laakso. Eger, Unkari, May2009.

Nimeni on Lahdelma – maisteri Lahdelma

Täten esittelen teille maisteri  Lahdelman! Onnitteluja otetaan vastaan sähköpostitse ja kahvituksia tarjotaan sopimuksesta Wienissä. Varsinaiset valmistujaiset järjestän kotona joskus syksymmällä.

Pater Noster

Kävin kiertoajelulla Pater Nosterilla! Huisaa!

Pater Noster

Hississä voi olla sen aikaa kun se käy kiertämässä kellarissa ja ullakolla. Vähän jännitti, täytyy myöntää, kun viimeisen virallisen kerroksen kohdalla oli ensin kyltti “Kaikki ulos!” ja kun kehoituksesta huolimatta jatkoin vielä eteenpäin sain lukea tekstin “Eteneminen on vaarallista”. No tieto tuli myöhässä, koska siinä vaiheessa olin jo tiukasti hissikuilun uumenissa, eikä paluuta ollut…

Kaikki meni hyvin. Kori natisi ja tärisi hieman. Kääntöpaikalla näkyi suuri hammasratas, ketju ja lautaseinää. Näin ne, koska kuiluun oli huomaavaisesti järjestetty valaistus.

Nelly ja Alexandros – Masterluokan tanssijat

Uusin tanssisalituttavuuteni on Oran-dance. Osallistun siellä Masterclass-kurssille, jossa opettaa kaksi kreikkalaista tanssijaa Alexandros ja Nelly.

Yksi kerta kestää puolitoista tuntia. Ensin Alexandros vetää alkulämmittelyt tehokkaine lihaskunto-osioineen ja harjoittaa tekniikkaa sarjoilla tai lyhyillä koreografioilla. Toinen puoliaika on Nellyn. Hän opettaa omaa temperamenttista huivikoreografiaansa.

Molemmat opettajat ovat hyviä ja onneksi eri tyyppisiä. Alexandros on tyylitellyn klassinen. Hänen tanssissaan linjat ovat kauniit ja jäntevät, ja jokainen raaja täsmällisen hallittu. Alexandrosin arabeskit ovat komeimpia näkemiäni. Niistä tulee mieleen samanaikaisesti jännitetty jousi ja tuulen pyörre.

Nellyn temperamenttista ja runsasta tyyliä selittää hänen latinalaistanssitaustansa. Myös Nelly tanssii varsin klassisesti, mutta siihen yhdistyy elämänmakua. Hänen koreografiassaan, jota opiskelemme kurssilla, on selkeitä, dramaattisia liikkeitä ja toisaalta nopeita pyörimisiä, askeleita ja keskivartaloliikkeitä. Siinä ei jäädä turhia haikailemaan, vaan mennään! Ammattitaitoa osoittaa, että Nelly on huomioinut musiikin rytminvaihdokset ja eri rytmeihin liittyvät tanssityylit koreografiassaan.

Vielä sananen kurssilaisista. Meitä on kymmenisen osallistujaa, joista ainakin yksi on itsekin opettaja. Pari muutakin tanssii oman arvioni mukaan niin hyvin, että voisivat olla joko erittäin vakavia harrastajia, opettajia tai esiintyjiä. Loput ovat eritasoisia ja -näköisiä harrastajia. Nimestään huolimatta kurssi siis ei ole ammattilaisten verinen treenipaikka.

Pienen pieni shoppailuopas

Wienissä ruoka ja tavarat ovat eri kaupoissa. Billassa ja Sparissa on ruokaa, mutta leivinpaperit, shampoot ja sukat täytyy ostaa (yleensä naapurissa olevasta) Bipasta tai dm:stä. Näitä kaikkia on runsaasti ympäri kaupunkia. Yleensä Billa ja Bipa viihtyvät lähekkäin.

Toisenlaisiin tarpeisiin suosittelen keskustassa Kohlmarktia, joka on suoraan Hofburgien palatsista keskustaa kohti menevä katu. Sen varrella vilisee Bvlgarin, Chanellen, Luis Vuittonin ja Tiffanyn kaltaisia nimiä. Vaikka kaupat ovat keskustan turistialueella, niissä on rauhallista. Mahtaisivatko ovella seisovat vartijat vähentää kamerakaulaisten innostusta?

Aamiaiselle?

Arkipäivän akrobaatti

Uskomatonta taituruutta! Mikä tasapainon hallinta! Puutarhurin työ vaatii akrobaatin taitoja. Tuossa ikkunani alla on oikea sirkusnumero käynnissä kun pari haalaripukuista pystyttää tukirakenteita katupuille. Toinen nousee huterille tikkaille, aivan sille ylimmälle asti, ja nuijii paalun maahan. Pidätän henkeäni, jokohan tällä kertaa kellahtaa.

Riesenrad, Hiirijahti ja muut vempaimet

Praterin huvipuisto näyttää 1800-luvun lopun kulissikaupungilta. Se on herttainen ja vaaleanpunainen. Ja siellä on kivoja vempeleitä.

Prater, Wien 2009.

Kuuluisasta Riesenradista kerroin jo edellisessä kirjoituksessa. Lisäys: joka toinen koppi on sisustettu illallishuoneeksi. Näitä saa vuokrata pitopalvelun kera. Lisäksi matka pyörälle käy jännittävän näyttelyhuoneen läpi, jossa on nukkekuvaelmia Praterin eri aikakausista. Osat liikkuvat juuri niin kömpelösti, että vitriinejä on pakko jäädä tuijottamaan lumoutuneena.

Hiirijahti on hauska. Se on yhdistelmä vuoristorataa ja pyöriviä teekuppeja. Jännintä oli mennä kissan suusta sisään ja tulla peräpäästä ulos ja jatkaa matkaa SELKÄ edellä. Uusi kokemus minulle!

Se siistimpi vuoristorata. Edellinen oli kai vähän kesy, koska pikkupojat jonottivat vain tähän laitteeseen. Vauhtia ja kiemuroita näytti olevan enemmän.

Prater, Wien 2009.

Hevoskaruselli. Elävä!

Prater, Wien 2009.

Tukkijokivuoristorata. Jos Tampereella et kastunut tarpeeksi, tule Wieniin!

Huvipuistoa ja ukkosta

Hauskaa Vappua! Vappuperinteitä noudattaen kävimme tänään huvipuistossa, söimme munkkia ja joimme kuohuviiniä piknikillä. Sääkin oli aluksi perinteisen kolea ja aurinkoinen.

Mutta sitten arvaamatta alkoi ropista. Untuvahahtuvat olivat salakavalasti tihentyneet taivaalla yhtenäiseksi lautaksi ja ilma muuttui painostavaksi. Ukkosta! Loput piknikeväät söimme kotona.

Niin ettei tällä Wienissä aina paista aurinko…

Ennen ukkosilmaa ehdimme kuitenkin käydä ajelulla Kolmannesta miehestä tutulla Riesenradilla, satavuotiaalla suurella maailmanpyörällä, sekä sen vastapainoksi Lilliputti-junalla, joka oli pieni mutta paineli mieletöntä vauhtia keskellä Praterin metsikköä.

Lilliputbahn Prater. Wien 2009.

Vappu on täällä Wienissä aika ankea. Se on vain työläisten juhla, eikä siihen liity sellaisia juhlavia akateemisia perinteitä tai karnevaalitunnelmaa kuin Suomessa. Vanhoina hyvinä aikoina Itävallassa on kuulemma nostettu Vappu-salkoja ja sytytetty tulia sekä valvottu Valpurin-yö noitien pelossa. Lähinnä karnevaalitunnelmaa oli Praaterin huvipuisto, jossa vietettiin Mai Tagia kaikenlaisella lasten ja nuorten ohjelmalla.

Maidontuottajat protestoivat

Itävaltalaiset maidontuottajat saapuivat Wieniin bussilasteittain ja osoittivat mieltään näkyvimpien hallintorakennusten edessä sekä parateerasivat traktoreilla (ja punavalkoisilla lehmillä) Ringstrassella.

Hevosenlannan tuoksun lisäksi kaupungissa kuului lehmän ammuntaa (sitä eläimestä kuuluvaa ääntelyä). Terveisiä siis täältä suurkaupungista!

Turistiryhmiä? Ei vaan maidontuottajien mielenosoitus Wienissä 29.4.2009.

Itävaltalaiset lehmät ovat punavalkoisia. Niistä saa siis vain täysmaitoa. Maidontuottajien traktoriparaati Wienissä 29.4.2009.

Kodin äänimaisemia ja muita aistimuksia

Asuntoomme kuuluu seuraavia ääniä, kun ikkuna on auki:
- Lintu laulaa pihapuussa “tirilirilittan ja tarilarilaa”.
- Sahaamista ja naulausta. Alakerran naapuri ilmeisesti rakentaa terassia, heh heh. (Vitsi on siinä, että pihamme on postimerkin kokoinen, eikä sinne mahdu juuri muuta kuin mainittu pihapuu. Ajatus terassista ei kuitenkaan ole mahdoton, sillä kaikilla kahviloilla tuntuu olevan terassi täysin riippumatta käytettävissä olevan tilan määrästä.)
- Joku laulaa. Hyvin.
- Naapurin mummo huhuilee kissaansa ja kuulostaa kummitukselta huhuu…huhuu…
- Asunnon vedenlämmittimen kaasupoltin humahtaa käyntiin, kun hanasta lasketaan vettä.

Lisäksi asunnossamme voi aistia seuraavia:
- Kylmyys! Asunto on pihan puolella, joten auringon säteet eivät yleensä yllä sinne. Paksut kiviseinät pitävät kylmyyden tehokkaasti sisällä. Helleilmalla tämä on etu. Nyt ei.
- Kummallinen haju. Tämä johtuu paikallisista ihanista juustoista, joita jääkaappi on pullollaan. Nami, mutta nenästä täytyy pidellä kun  aukaisee kaapin oven.

Tavallinen työpäivä Wienissä

Tänään on aivan tavallinen työpäivä. Ikkunasta näkyy harmaa taivas. (No, se on epätavallista. Tähän asti on paistanut aurinko.

Tietokoneet surisevat ja puhelimet pirisevät. Välillä juodaan kahvia tai juostaan kokoukseen tai sitten kokoustellaan toimistolla. Unettavan hyörinän katkaisee kaksi kertaa päivässä postipojan vauhdikas oven aukaisu ja reipas tervehdys “Grüss Gott!” tai “Mahlzeit” vuorokaudenajasta riippuen. Sitten kuuluu “klipklop, klipklop” kun hevoskärryt ajavat ohi ja taas voi vajota raukeuteen.

Tämä on yksi syy, miksi pidän Wienistä. Kesken työpäivän voi ihastella komeita kärryjä ja uljaita hevosia. Ne ovat matkalla Stephanstorille, josta ne kuljettavat turisteja saitsiingille. Niillä nurkilla voi aistia, miltä kaupungeissa on tuoksunut ennen pakokaasun tuloa. Mikään ei ole rauhoittavampa kuin kavionkopse.

Vossikoita Stephansplatzilla.

Horror…

Wienin luonnonhistoriallinen museo on mahtava! Se on sellainen juuri oikeanlainen, pölyltä ja kloroformilta tuoksuva majesteettinen sokkelorakennus, jossa ei ikimaailmassa haluaisi viettää yötä. Jättiläistorakoita, sisäelimiä, mammutteja, miljoona äyriäislajia ja saman verran muita pieneliöitä. Vähintään. Ja esihistoriallisia löydöksiä. Ja akvaariokaloja.

Ihanin esine on söpö Willendorfin Venus. Sillä on oma pieni kappelimainen näyttelytila.

Makein esine on oikean hain puraisema lainelauta. Todisteena näyttelyssä on valokuva hain hampaissa olevasta laudasta. Vähäx ois coolia olla töissä tuollaisessa museossa!

Willendorfin Venuksesta tehty hologrammi.

Yövartijaksi tänne?

Kakkiminen kielletty!

Kiva kyltti Wienin nurmikoilta.

Koirat pääsevät julkisiin kulkuvälineisiin, jos niillä on kuonokoppa ja hihna.

Humppappaa, makkaraa…

Tänä viikonloppuna raatihuoneen aukiolla esittäytyy Steiermarkin bundesland. Viiniä, olutta, makkaraa, kinkkua, juustoa, uppopaistettuja lättyjä… kuvat kertokoon loput.

Mmm-mm?

Maratonkuumetta

Kielitaidon puutteellisuudesta on totista harmia. Tänään taas yksi esimerkki:  Odotimme keskustassa Museumquartieren liepeillä raitiovaunua, jolla olisimme päässeet Ringstrassea pitkin MAKiin, kun pysäkin valotaulu alkoi syöttää jotain käsittämätöntä tekstiä (sitä kutsutaan saksaksikin) ja kaiuttimista kuului pitkällinen selitys, pariinkin otteeseen. Ei englanniksi. Koska pysäkillä oli muitakin odottelemassa, emme hätääntyneet pahemmin. Vasta vartin odottelun jälkeen päättelimme, että vuoro on toistaiseksi lopetettu.

Kiitos Wienin city-maratonille!

Tänään lauantaina maratonalueita rakennetaan, ja huomenna sunnuntaina on itse kisa. Keskustassa on turha yrittää julkisilla mihinkään, ja muualla kaupungissa on muutoksia aikatauluissa. Taidamme käydä huomenna kävelyllä keskustan liepeillä katsomassa juoksijoita (tänään oli jo verryttelyasuisia kulkijoita liikenteessä enemmän kuin yleensä). Onneksi matka ei ole pitkä. Minusta ei olisi maratonkävelijäksi.

Niin, se MAK. Pääsimme sinne lopulta. Hieno, iso rakennus historiallis-romanttiseen makuun ja rento tunnelma. Lauantaisin sinne on vapaa pääsy, ja tuntui, että ihmiset olivat tulleet hengailemaan museon käytäville ja istumaan haukoille sohville. Näyttelyhuoneita oli jokaiseen makuun: huoneita, joissa oli PALJON esineitä (huonekaluhuone, astiahuone, barokki-rokokoohuone, kimonohuone jne). Riemastuttavin oli kuitenkin Anish Kapoorin näyttely “Shooting into the corner”.

Bom!!! Pläts!

Klassinen Nazir

Studio Barada oli seuraava tanssillinen tutustumiskohteeni. Opettaja oli Nazir Merzo. Hänen tyylinsä oli klassista kauniine nilkanojennuksineen ja käsien asentoineen. Linjakasta ja rauhallista. Keskivartalotyöskentely oli hyvin intensiivistä, ja hillittyä. Tunti oli jatkotasolle tarkoitettu ja koostui vapaasta tanssista, eli opettajan seuraamisesta. Tekniikkatunti on erikseen. Musiikkina Nazir käytti vanhoja suosikkeja, kuten Omm Koulthumin iki-ihania klassikkoja. Ihanaa tulkintaa, kauniita liikkeitä, harmoniaa ja suuria tunteita.

Sloveniaa ja tietokoneongelmia

Raksuttaa ja raksuttaa, mutta mitään ei tapahdu. Mikä se on? No tietysti läppäri!

Kannettava ei suostu toimimaan, joten netissä pyöriminen on jäänyt vähemmälle.  Tässä kuulumisiani pitkästä aikaa.

Vietimme pääsiäislomaa Sloveniassa. Ilmat oli hienot ja maisemat myös. Kävimme slovenialaisten tuttaviemme kanssa päiväretkellä
- Bled-järvellä, joka on ollut suosittu matkakohde jo 1800-luvulla,
- Bohinj-järvellä, joka on luonnonvaraisemman näköinen,
- ylängöllä, jossa oli kaksi metriä lunta maassa,
- Vintgar-rotkossa, jossa juoksee joki ja Slovenian pisin putous,
- Studor-kylässä, jossa on suojeltuja,  Slovenialle tyypillisiä kaksoisheinähaasioita
- ja lisäksi ohimennen yhdessä linnassa, yhdellä kunto/luontopolulla ja yhdessä laskettelurinneoluttuvassa.

Perinteisessä slovenialaisessa pääsiäiskakussa on saksanpähkinää ja unikonsiemeniä.

Slovenian pisin putous (ei korkein).

Ljubljanan Tivoli-puistoa ja Tivoli-linna. Linnassa on kahvila ja taidegalleria. Galleriassa oli näyttely tietokone- ja konsolipelien still-kuvista. Ja trailereista.

Tanssiva Wien

Kävin Studio Palmyran keski- ja jatkotason tunnilla. Opettaja on syyrialaistaustainen Hazar Mirzo. Yksi kerta kestää noin puolitoista tuntia ja maksoi yksittäiskertana 18 euroa. Satuin hyvään aikaan, sillä tällä kerralla hintaan sisältyi lasi kuohuviiniä erään kurssilaisen kunniaksi. Kurssilaiset ovat “kuin yhtä perhettä”, Hazar kuvaili.

Itämainen tanssi on turvasatama eri puolilla maailmaa. Tanssisali löytyy monesta kaupungista. Sen piirissä toimivat ihmiset, ja paikat, ovat kokemukseni mukaan Suomessa, Ruotsissa, Texasissa ja täällä Wienissä tähän mennessä samankaltaisia. Tulee turvallinen olo, kun vieraassa maassa vierasta kieltä puhuvien ihmisten keskellä pääsee tutunoloiseen tanssisaliin ja stereoista räjähtää vanha tuttu Nour el Ein. Kotoista. Onkohan ihmistyyppejä rajallinen määrä maailmassa? Tai paremminkin, ehkä tämä tanssilaji vaatii ihan omanlaisensa huumorintajun, mikä taas yhdistää harrastajat. Mitä mieltä olette?

Hazar kutsui tuntinsa ohjelmaa “vapaaksi tanssiksi”. Käytännössä hän laittoi kappaleen soimaan ja tanssi edellä, me oppilaat perässä. Hazar selvästi tunsi kappaleet perinpohjaisesti, ja jokainen kappale tanssittiin pienenä yksinkertaisena koreografiana. Arvelen, että hänellä oli etukäteen ajatus kappaleeseen sopivista liikkeistä, mutta että hän kuitenkin improvisoi osan. Liikkeet toistuivat symmetrisesti tilassa ja ajassa, joten tanssiin oli helppo päästä mukaan. Välillä Hazar istui maahan ja toimi meille kapellimestarina. Hän antoi meidän periaatteessa  improvisoida, mutta osoitti käsimerkein, milloin väristään, milloin tehdään kaseja jne. Syksyllä minun tunneilla on luvassa ainakin tätä orkesteri-improvisointia!

Hazarin tanssia oli ilo seurata. Hän tulkitsi musiikkia ja liikkui luontevasti. Musiikin tulkintaa hän opetti siten, että lauloi meille välillä otteita musiikista selittäessään, miten toivoi meidän tahdittavan fraasit. Hazar on myös laulaja.

Hyvää pääisiäistä kaikille!

Schönbrunnin puisto kevätasussa.

Wienin kasvillisuus rehevöityy päivittäin. Viime viikolla puut ja pensaat olivat surkeita risukasoja, mutta tänään niihin oli yllättäen ilmestynyt jo aika isot lehdet. Lämmin ilma herättelee hiirenkorvat vikkelään. Seuraan mielenkiinnolla pihaamme, eli pienen korttelimme keskellä olevaa noin viiden neliön plänttiä (EI kuvassa).

Pääsiäistervehdys Schönbrunnin pääsiäismarkkinoilta!

Pääsiäislomaa!

Olen lukenut ensimmäisen työviikon. Ja kuullut työtoveriltani (joka on muuten kaksi päivää minua vanhempi) itävaltalaisesta koulujärjestelmästä, häätavoista, ruoasta, Wienin jäätelöbaareista ja perunaravintolasta – ja kaikesta, mistä keksin kysyä. Usein puheenaiheet kyllä lähtevät rönsyilemään ja laajenemaan itsestään. Kerrankin kunnollinen harjoittelijan perehdyttämisjakso.

Täällä useimmat ovat pääsiäislomalla tämän viikon. Toimistossa on hiljaista ja kaupoissa pääsiäisherkkuja, joista on vaikea kieltäytyä. On suklaamunia ja -pupuja, pääsiäisleipiä ja -kakkuja sekä tavallisia, keitettyjä ja värjättyjä kananmunia. Narsisseja, tulppaaneja ja pajunkissoja. Toimistomme harvat työntekijät antoivat pääsiäiskarkkeja toisilleen ja minäkin kävin ostamassa söpöjä Milka-pupuja lahjuksiksi.

Ensimmäinen työpäivä – Mutta missä on Y?!

Aherrukseni elintarviketurvallisuusosastolla alkoi tänään tutustumisen merkeissä. Sain pikaperehdytyksen itävaltalaisten tuotteiden paikallisuuteen ja traditionaalisuuteen liittyviin laatusertifikaatteihin, joita ovat kansallinen Genuss Region sekä EU:n PGI ja PDO ja TSG. Esimerkiksi Suomessa Lapin puikula on saanut paikallisuutta varjelevan PDO-merkinnän. Itävallassa tuotelista on hiukan pidempi: juustoja, öljyjä ja lisää juustoja. Tässä tuotetaan samalla elintarvikkeiden kulttuuriperinntöä.

Pääsin tietokoneen äärelle, mutta näppäimistöllä sormilleni tuli olo, että jotain on vinossa. Y ja Z ovat paikallisissa näppäimistöissä toisin päin eli qwertz-järjestyksessä. Saksassa harvoissa sanoissa on y. Sanakirjat esiin ja tarkistamaan väite!

Shoppailin kirjakaupassa ja käteen tarttui Österreichisch – Deutsch -sanakirja. “Itävalta on saksaa eikä kuitenkaan saksaa, sillä se on itävaltaa.” Tässä näytteitä:

Bamperletsch = Kind (vrt. italia!)
Erdapfel = Kartoffel
fad = langweilig
Mader = Hunger

Kevään ensimmäiset parsat

Parsaa, hollandaisekastiketta, tirolilaista ilmakuivattua kinkkua grüner veltlinerin kanssa, jälkiruaksi samaa viiniä tuoksahtavan juuston kanssa (“nämä ovat syöneet vain ruohoa”). Mitä elämältä enää kaipaisi tämän jälkeen?

Wien on hyvä kakkukaupunki. Ulkonäkö voi olla vaatimaton, mutta maku on kohdallaan.