Työharjoittelu Wienissä on ohi ja on aika kysyä, millaista siellä oli.
Eläminen, oleminen ja mentaliteetti tuntui kotoisalta. Ainoa kulttuurishokki oli kieli, josta ei koulusaksan pohjalta ymmärrä yhtikäs mitään. Suomalaiset käytöstavat sen sijaan toimivat. Jos pelkäät joutuvasi keskustelemaan julkisissa liikennevälineissä tai tervehtimään hississä, Wien on sinun kaupunkisi. Hintatasossakaan ei ole mitään eksoottista. Paitsi viini ja olut.
Mistä päästäänkin kahvilakulttuuriin. Tämä on erilainen. Wienissä voi istua rauhassa kahvilassa mieleiseensä pöytään, tutkia ruoka/kahvi/kakku/jäätelölistaa ja odottaa tarjoilijaa, joka ennemmin tai myöhemmin tulee kysymään, mitä saisi olla. Suomessa palvelevat kahvilat ja baarit ovat harvinaisia.
Näkemistä ja kokemista on ollut paljon, eikä läheskään kaikkea, mitä olisi halunnut, ehtinyt tehdä. Työssäkäyminen rajoitti turisteeraamisen iltoihin ja viikonloppuihin. Kävin erilaisissa museoissa, puistoissa, oopperassa, huvipuistossa, elokuvissa, kaupoissa, markkinoilla, maauimaloissa, metsäretkellä, näköalapaikoilla, viinituvissa ja vain kävelyllä kaupungilla. Aina ei tarvitse suunnitella etukäteen, mitä tekisi. Riittää kun lähtee ulos ja katsoo, mitä eteen tulee. Wienin edullisesta sijainnista johtuen kaupungin ulkopuolisia käyntikohteita on runsaasti. Piipahdimme aika monessa naapurimaassa ja vähän kauempanakin.
Zentralfriedhof, Wien Juni 2009.
Työharjoittelu oli mielekäs. Tein pienen tutkimuksen perinteisen ruoan esittämisestä itävaltalaisten kokkikirjojen kuvissa. Sovelsin graduni metodia. Työn sain tehdä varsin itsenäisesti, tosin tutustuin kyllä luonnontieteellisen ja humanistisen esittämistavan ristiriitoihin. Toimistossa kaikki muut akateemikot olivat tosiaan luonnontieteilijöitä.
Tanssiopiskeluun olen myös tyytyväinen, vaikka sitä olisi voinut olla vielä enemmän. Pääsin taitavien ammattitanssijoiden oppiin ja näin erilaisia tanssistudioita ja opettajia. Tanssityylit, joita näin, olivat yleisesti ottaen klassisia mohammedredamaisia. Jokainen opettaja tanssi kuitenkin omalla persoonallisella tyylillään. Opin uutta ja sain paljon kivoja ideoita syksyn opetusta varten. Vinkiksi oppilailleni: klassista itämaista huivin kanssa luvassa.
Ja se tärkein, eli sää. Huhtikuu oli aurinkoinen ja helteinen kuukausi. Loppuaika olikin sitten vaihtelevampaa.
Mikä on maailman tylsin peli? No ei ainakaan kriketti sen jälkeen kun on pidättänyt henkeään neljä tuntia Lagaan-elokuvan (2001) ääressä! Niin paljon suuria tunteita, ilkeitä ilmeitä, “saako hän kopin?”, mukaansatempaavaa musiikkia, taidokkaita tanssinumeroita, kauniita vaatteita, huumoria, rakkautta, komea sankari, kastinylittävää voitontahtoa, elefantti… ja mainitsinko jo ne suuret tunteet. Tätä elokuvaa olisin voinut katsoa koko päivän!
Videoklipissä odotetaan sateen alkamista liian pitkään jatkuneen kuivan kauden jälkeen.
Lagaan näytettiin wieniläisessä De France -elokuvateatterissa Intia-teemaviikolla. Se kertoo pienen maalaiskylän ja brittihallinnon yhteentörmäyksestä 1800-luvun Intiassa.
Euroopan suurin ilmainen ulkoilmafestari Donau Insel Fest on päättynyt. Mikä ei ole itsestäänselvää, sillä se melkein ei edes alkanut. Wienissä, kuten koko Itävallassa, on ollut sateita niin paljon, että Tonavan saari muuttui mahdottomaksi mutalällyksi. Festarirakentajat, palomiehet ja kaupungin töntekijät yrittivät samanaikaisesti, toistensa tiellä seisten saada lavoja, kuivatuksia ja pengerryksiä ajoissa valmiiksi.
Viikonlopun satoi vettä, mutta festarit pyörivät. Vierailijoille jaettiin kertakäyttösadeviittoja (me mainostimme Kurieria) ja lavojen eteen oli tuotu haketta. Festarimuodissa oli näiden mainosviittojen lisäksi värikkäät kuviolliset kumpparit ja hauskasti sommitellut mustat jätesäkit. Hake auttoi taistelussa mutaa vastaan, mutta ihan kuratta ei juhlakentältä selvinnyt kukaan.
Näillä festareilla oli lava jokaista musiikkityyliä kohden. Bongasimme ainakin teinipoppia (vrt. Hannah Montana), schlageria, cover Robbie Williamsia ja elektroa.
Festareiden kohokohdat?
1) Bowle-kojut. Kymmenissä jätticocktaillaseissa ihania värikkäitä juomasekoituksia.
2) Intialainen nyytti. Hyvää ja lämmintä intialaista ruokaa tihkusateessa.
Itävallassa on eilen tulvinut, mutta ei Wienissä. Tulva-alueet ovat olleet Niederösterreichissa tuossa vähän matkan päässä. Wienissä vain ukkosti ja satoi vettä.
Tänään on luvattu sadetta, mutta nyt aamulla taivas on melko kirkas.
Maanantai-iltana töiden jälkeen konserttiin Bratislavaan. Junalla Bratislavaan, paikallisbussilla stadionille, bussilla takaisin rautatiasemalle ja täpötäydellä pikku-pikku-junalla takaisin Wieniin ja taksilla kotiovelle. Yksinkertaista, ja yhteydet toimivat hyvin. Mutta MISSÄÄN ei ollut kerrottu valmiita kulkuohjeita stadionille. Meidän piti kieltä osaavan tuttavan avulla selvittää stadionin sijainti, lähin pysäkki (päättelimme sisäänkäynnin paikan satelliittikuvan avulla), rautatieasemalta stadionille menevät bussit, yöbussit ja niiden aikataulut. Kauhea vaiva, kun se olisi voinut lukea suoraan stadionin kotisivuilla.
Koko päivän, mukaan lukien konserttiajan, satoi vettä. Yleisön kasvot kiiltelivät vesipisaroista valonheittäjien loisteessa. Slovarien aikana saattoi tanakoiden insinöörimiehien poskilla joku kyynelkin vierähtää muiden pisaroiden joukossa.
Turvatarkastaja nakkasi sekä suklaat että sateenvarjot menemään. Ai, että rockkonserttipaikalla ei ole narikoita?
Kokonaisuudessaan konserttikokemus oli vaikuttava. Seisomapaikoilla oli hyvä tunnelma. Kaikki osasivat laulut ulkoa, vartaloiden suojassa oli vesisateesta huolimatta lämmintä, ihmiset olivat hyväntuulisia, valoefektit olivat upeita. Kun rauha saapui meille auringonnousun kaltaisen valoilmiön muodossa, niskakarvani nousivat pystyyn (hyvällä tavalla).
Juhannusviikonloppu oli oikein mukava. Olimme ihan kotosalla Wienissä ilman suunniteltuja ohjelmanumeroita. Näin hassusti oli päässyt käymään, koska viikonlopun maaseuturetkemme peruuntui viime hetkellä.
Itävallassa ei vietetä varsinaisesti juhannusta. Wachaun seudulla Tonavan varrella poltetaan kyllä kokkoja ja järjestetään juhlia, mutta muutoin keskikesän juhla on vieras käsite. Ainakaan siihen ei panosteta samassa määrin kuin Suomessa ja aattona ollaan töissä ihan normaalisti.
Viikonlopun sää oli sellainen kuin juhannuksena kuuluu olla, eli sateinen ja kylmä. Teimme perunasalaattia ja paistoimme pannulla makkaraa ja sieninyyttejä. Grillaaminen olisi Itävallassakin suosittua (itävaltalainen ruoka aina joko grillataan tai paneroidaan), mutta meidän minimalistisessa kerrostaloasunnossamme siihen ei ole mahdollisuutta.
Juhannuspäivänä kiertelimme 8. ja 7. kaupunginosassa designbutiikkeja ja törmäsimme polkupyöräparaatiin. Illalla lähdimme kävelylle äänimuseoon. Matkalla osallistuimme katubileisiin. Ringstrassella ajeli lava-autoja, joissa oli kussakin dj ja tanssijoita. Kaduntallaajat seurasivat bileautoja laumana tai katselivat niitä tien laidalta. Joukossa kulki jatkobileflyereiden ja kesäkumien jakajia. Kesäkumit olivat tosin viinikuminalleja. Seuraava tapahtumapiste oli oopperan kulmalla, jossa samaan aikaan kun nätisti pukeutunut väki valui pääovista sisään valmisteltiin ilmaista ulkoilmascreenesitystä. Livenä näyttämöltä seinän toiselta puolelta. Ilma oli sen verran viileä, ettemme jääneet katsomaan vaan jatkoimme kohti äänimuseota. Olimme jo melkein museon kynnyksellä kun huomasimme panimobaarin kadun toisella puolella, jossa mainostettiin olutta eri kielillä, myös suomeksi. Sinne siis lepäämään ja toipumaan matkan rasituksista. Panimo valmisti onneksi myös siideriä. Yhtä lajia!
Party on! Ringstrasse, Wien June 2009.
Kyllä me lopulta sinne äänimuseoon pääsimme. Se on onneksi iltakymmeneen asti auki. Äänimuseo eli Haus der Musik on jännä. Siellä on tietoa musiikin ja äänien eri ilmiöistä, kuten taajuuksista, korvan rakenteesta ja kuuluisista itävaltalaisista säveltäjistä. Siellä on myös hauskoja ääninäytteitä paikoista eri puolilta maailmaa ja ihmisruumiista. Sitten siellä on myös mahdollisuus itse kokeilla äänen muokkaamista digitaalisesti, taideinstallaatiorummun rummuttamista ja orkesterin johtamista. Kaikki näyttelyt ovat yhdistelmä taidetta ja tietoa. Niin, ja alakerran aulassa/sisäpihalla oli tietysti ska-bändin ilmaiskonsertti.
Haus der Musik, Wien 2009.
Sunnuntaina kävimme aamiaisella vohveliravintolassa ja vierailimme Freud- ja Liechtenstein-museoissa. Sigmund Freud-museo on siinä asunnossa, jossa Freud asui ja otti vastaan asiakkaita. Valitettavasti divaania ei ollut enää jäljellä. Vain eteinen ja odotushuone oli kalustettu joko alkuperäisillä tai vastaavilla kalusteilla. Muihin huoneisiin oli ripustettu kaikenlaista Freudin elämään liittyvää kaksiuloitteista materiaalia, kuten valokuvia ja kopioita kirjeistä. Erityisen hauska oli katseluhuoneessa pyörivä filmi, joka oli kuvattu Freudin perheestä 1930-luvulla. Filmiin oli myöhemmin äänitetty Freudin tyttären kommentaari. Toinen kiehtova näyttelyelementti oli Freudin työtuolista tehty kopio. Kopio on nimittäin tehty BBC:n dokumenttia varten, joten se on samalla televisiokulttuurista kertova esine. Joka on nyt siis esillä Wienissä Freud-museossa. Ympäri mennään, yhteen tullaan ja tuotetaan kulttuuriperintöä siinä mennessä.
Freudin perheen takapiha. Sigmund Freud -museo, Wien 2009.
Sigmund Freud -museo, Wien 2009.
Liechtenstein-museo ei valitettavasti kerro Liechtensteinista vaan on kaunotaidemuseo. Mutta upeassa palatsissa! Käyntimme kohokohtia olivat tuhkimokärryt ja kehysnäyttely. Tämä kuvaakin luultavasti parhaiten Liechtenstein-museon ytimen.
Liechtenstein-museo, Wien June 2009.
Illalla kävimme elokuvissa katsomassa Intiaan sijoittuvan Outsourcedin. Elokuva oli vain “ihan kiva”, mutta teatteri tosi kiva. Rähjäinen, pieni baari- ja elokuvateatteriyhdistelmä täynnä opiskelijan näköisiä nuoria aikuisia ja melkkiksiä.
Takana ihana viikko turkoosin Adrianmeren rannalla. Olimme Opatijassa Kroatiassa Istrian niemimaan kainalossa. Matkustimme linja-autolla Wienistä noin kahdeksan tuntia. Matka sujui yllättävän kivuttomasti, sillä maisemat olivat mahtavia ja etupenkissä istuessa tuntui kuin olisi katsonut telkkaria. Taukojakin oli sopivasti.
Itse Opatija oli suloinen kuin vaaleanpunainen helmi. Se on pieni hotellikylä, mikä kuulostaa kammottavalta mutta ei ole. Hotellit ovat vanhoja keisarinaikaisia pastellisävyisiä huviloita. Ne tönöttävät pienellä alueella merestä nousevalla rinteellä ja joka välissä on puistoja, palmuja ja kukkaistutuksia. Rantaviiva on mutkitteleva ja kallioinen. Rannassa menee kiva kävelypolku, jolta voi poiketa portaita alas auringonotto- ja uintipaikoille. Aurinko paistoi ja vesi välkehti (paitsi silloin kun satoi ja tuuli). Erityismaininta Kroatian katukahviloille, joissa on aina kauniit, pehmustetut kalusteet.
Tylsää! Sataa vettä ja on kylmää ja harmaata. Pesukone hurisee, pataponit laulaa. Kääriydymme filtteihin ja kulutamme Milka-levyjä. Nyt on menossa toffeetäyte.
Wienissä on myös masentava puolensa. Sadetta ja harmaata on aina silloin tällöin. Myös katukuva on oikeastaan aika tuhruinen. Silmä tottuu reviirimerkintöihin nopeasti, joten en enää edes ajattele töhryjä. Koirankakat ulko-oven edessä harmittavat välillä.
Tässä pari kuvaa Wienin kaduilta sadepäivän ratoksi.
Asemat ovat järjestään vaikeakulkuisina työmaina. Lisäksi katutöitä ja julkisivuremontteja on ympäri kaupunkia. Esimerkiksi turistikohde Stephansdom on osittain paketissa.
Mittarissa 30 astetta sisällä ja ulkona. Haaveilen toimiston uumenissa sinisenä välkkyvistä uima-altaista, aurinkorasvan tuoksusta ja sekt-lasillisesta.
Haaveeni kohde on lyhyen ratikkamatkan päässä.
Wienissä on kymmeniä maauimaloita joissa voi kuvitella olevansa hotellin uima-altaalla. Kävin viikonloppuna yhdessä, Kongressbadissa.
Kongressbadin alue on suuri. Vihreää nurmikkoa ja rantatuoleja riittää (lähes) silmänkantamattomiin. Altaita on useampi, pikkulapset on erotettu omalle palstalleen. Alueella on myös kioski ja ravintola sekä rantakrääsäkauppa, eli rantalomatunnelma on taattu. Kongressbadissa on myös erilliset aurinkokylpyosastot rajatonta rusketusta haluaville.
Viime viikonloppuna tutustuin kahteen kuuluisaan Wieniläiseen instituutioon, espanjalaiseen ratsastuskouluun ja valtionoopperaan. Kyllä, onnistuin siis vihdoin olemaan ajoissa tallikierroksella.
Espanjalainen ratsastuskoulu on Hofburgin linnakompleksin uumenissa. Kävin seuraamassa aamuharjoituksia maneesissa, jossa on perustajan muotokuvalla varustettu aitio ja kristallikruunut katossa. Ratsastajat harjoittelevat univormuissa. Monet aamuharjoituksen hevoset olivat enemmän tai vähemmän harmaita, mikä tarkoittaa, että ne olivat nuoria lipizzoja. Ratsukot ratsastelivat ympäri maneesia ja kokeilivat välillä erilaisia askelluksia ja jopa piruetteja ja takajaloillenousuja. Taustalla soi koko ajan Straussia ja Mozartia. Kiertokävelyllä pääsimme talleihin ja kuulimme kaikenlaista kiinnostavaa ratsastuskoulusta. Suosittelen!
Oopperaan innostuin menemään ex tempore, kun ei ollut muutakaan kalenterissa. Olin aiemmin kuullut erittäin edullisten seisomapaikkojen jonotussysteemistä, eli lähdin hyvissä ajoin ennen lippuluukun aukeamista tarkastamaan tilanteen. Lippuluukun “Abendskassan” löytäminen oli hieman hankalaa. Kiersin valtavaa oopperarakennusta ympäri ja kysyin vihdoin eräältä wieniläisen näköiseltä vastaantulijalta neuvoa. Ensinnäkin kyltissä ei lue “Abendskassa” vaan ihan selkeästi “Standing places”. Ovi on vaatimaton, mutta se oli kutsuvasti auki ja sisällä oli lentokenttäjonomaisesti luikerteleva lippujono. Shortseja, farkkuja, selkäreppuja, flipfloppeja, jakkupukuja ja iltapukuja. Turisteja, vanhuksia, opiskelijoita, “hienoja rouvia ja herroja”.
Kalliimpi parterre-paikka maksoi 4 euroa. Lipun ostaneet katosivat vauhdikkaasti oopperatalon uumeniin, ja sinne minäkin. Jouduin tosin joka risteyksessä kysymään henkilökunnalta kulkuohjeita (vartijoita oli onneksi paljon), sen verran sokkeloinen tämä 140 vuotta täyttävä rakennus on. Sitten taas jonotettiin. Kuri oli tiukka. Kun viimein pääsimme seisomaparterriin, jokainen otti itselleen paikan ja sitoi huivin tai vastaavan merkiksi valtauksesta. Tähän annettiin selkeät ohjeet sekä saksaksi että englanniksi, kuten myös muuhun käyttäytymiseen.
Seisomapaikat täyttyivät ääriään myöten. Parterrissa on nojailutankoja riveittäin. Sijainti on erinomainen, heti istumaparketin takana. Huono tuuri vain, jos joutuu seisomaan isokokoisen ihmisen taakse. Kurista ja järjestyksestä huolehtivat vahtimestarit.
Seuraavana päivänä otin jo viisastuneena kirjan mukaan jonotusta varten. Lippu on edullinen ja kannattaa, jos on aikaa (paikalla on oltava 1,5 tuntia ennen näytöksen alkua, tai aiemmin jos haluaa hyvät paikat) ja kestävät jalat. Stilettoja ei kannata käyttää. Extrakivaa on myös parterren tunnelma. Vieruskavereihin tutustuu jo lippuja jonottaessa, taputukset ja bravo-huudot kaikuvat rehevästi (kuulemma oikeat oopperanystävät ovat aina seisomapaikoilla) ja kuiskuttelijat tainnutetaan tehokkaasti. Muutenkin tunnelma on tiivis kylki kyljessä seisoskellessa.
Väliajalla pääsee leputtamaan jalkojaan lämpiöissä. Sokkeloisessa talossa täytyy varata aikaa siirtymiseen paikasta toiseen (eksymisvaara).
Mitä näin: Tschaikowskin Eugen Onegin ja Massenetin Wertherin (Goethen mukaan). Molemmissa rakastutaan onnettomasti ja sitten joku kuolee. Lopuksi todetaan, miten surkeaa elämä on. Traagista. Ja koomista. Wertherissä oli oikea 15 minuutin kuolinkohtaus, jossa ruumis aina välillä herää laulamaan kertoakseen olevansa kuolemassa. Näistä kahdesta pidin enemmän Oneginista. Johtavalle sopraanolla oli loistava ääni ja hänelle oli kirjoitettu viehättäviä lauluja. Teos oli kokonaisuudessaankin mielestäni paremmin rakennettu, sillä siinä oli johdonmukaisuutta (no, oopperan mittapuun mukaan ainakin) ja huumoria. Lavastukset olivat upeat molemmissa!
Oopperan pääportaikko. Näytös on päättynyt ja minä livahdin aika monen muun kanssa pois jo ennen loppukiitosten loppua. Esiintyjät tulevat aina uudestaa vuorotellen, pareittain, pienryhmissä ja taas uudestaan kiittämään. Iankaikkisesti.
En vieläkään hartaista yrityksistä huolimatta ole päässyt Espanjalaiseen ratsastuskouluuun. Yritin kerran ostaa liput kierrokselle, mutta ne oli jo sille päivälle loppuunmyytyjä. Ostin itselleni lipun seuraavalle päivälle (torstaille) ja menin ratsastuskoulun sijaan Sissi-museoon.
Oikeastaan Sissi-museossa on kolme museota samassa. Ensin kävijä pakotetaan kahlaamaan miljoonien haarukoiden, veitsien ja lautasten läpi (hopeakamari) ja sitten vasta pääsee ihastelemaan Sissi-tavaraa: valokuvia, maalauksia, patsaita, mainosmukeja, lapsuuden tossuja, runonpätkiä, matkareittejä, asuja, koruja, kampoja, lääkepulloja, murha-ase… Mausoleumi tai palvontapaikka paremminkin kuin museo. Omalla tavallaan erittäin kiinnostava ja vaikuttava. Ja lopuksi kiersimme keisarillisten huoneiden läpi. Siellä oli audienssihuoneet, keisarin asuinhuoneet ja Sissin asuinhuoneet. Sissin buduaari oli kiinnostavin, koska siellä oli hänen jumppavälineensä eli leuanvetotanko, tikapuut ja renkaat.
Ja se ratsastuskoulukierros? No seuraavana päivänä heräsin 10 minuuttia kierroksen alkamisen jälkeen. Olin ollut edellisyönä kuuntelemassa työkaverini miehen bändiä Casablanca-baarissa „Bermudan kolmiossa“ eli Wienin keskustan baarikorttelissa. Bändi soitti mm. Austro-poppia (vrt. Suomi-pop). Illan aikana duo omisti minulle yhden “suomalaisen kansanlaulun” eli Leningrad Cowboysien version Those were the days.
Huomenna yritän ratsastuskoulun aamuharjoitukseen ja kokeilen uuden kierrosajan varaamista. Saa nähdä mitten tässä käy…
Olin viikonloppulomalla Unkarissa, ensin yö Budapestissa ja toinen Egerissä. Budapestissa emme ehtineet kuin käydä kääntymässä, sinne täytyy mennä toisen kerran paremmalla ajalla. Egerissä ehdin monen moista.
Eger on pieni kaupunki parin tunnin päässä Budapestista. Se on monipuolinen ja suloinen. On puutarhoja ja puistoja, maaseutua parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustasta, kauppakeskusta, kylpylähotellia, kapeita kivettyjä katuja sekä iiiso linna.
Eger, Unkari May 2009.
Yövyimme hotellissa, jossa oli pieni allasosasto ja monta pikku “terapiakoppia” – höyrysauna, aromaterapia, fenoterapia (jouluvaloja eri väreissä), suolaterapia, infrapunasauna. Ja ihka oikea suomalainen sauna, jossa sai itse heittää löylyä. Kylpyosastolla vietimme tietysti aikaa, mutta kävimme myös kauneus- ja rentoutushoidoissa, kävelyllä “Kauniiden naisten laaksossa”, jossa maistelimme viinejä, ihailemassa keskustan pikkukujia sekä linnaa, tunnelmoimassa romanttisessa puutarhassa (jossa sai väistellä jalkapallojoukkuetta ja tennispalloja) ja minareetissa. Ja lauantai-iltana katsoimme tietysti Euroviisut televisiosta hotellihuoneessa.
Minareetti, Eger, Unkari May 2009.
Suosittelen Egeriä käyntikohteeksi Budapestin-loman yhteydessä. Eger on mukavan rauhallinen ja vehreä vastapaino suurkaupungeille. Hotellissa ja kylpylässä informaatio oli pääasiassa unkariksi, mikä on tietysti vähän hankalaa.
Täten esittelen teille maisteri Lahdelman! Onnitteluja otetaan vastaan sähköpostitse ja kahvituksia tarjotaan sopimuksesta Wienissä. Varsinaiset valmistujaiset järjestän kotona joskus syksymmällä.
Hississä voi olla sen aikaa kun se käy kiertämässä kellarissa ja ullakolla. Vähän jännitti, täytyy myöntää, kun viimeisen virallisen kerroksen kohdalla oli ensin kyltti “Kaikki ulos!” ja kun kehoituksesta huolimatta jatkoin vielä eteenpäin sain lukea tekstin “Eteneminen on vaarallista”. No tieto tuli myöhässä, koska siinä vaiheessa olin jo tiukasti hissikuilun uumenissa, eikä paluuta ollut…
Kaikki meni hyvin. Kori natisi ja tärisi hieman. Kääntöpaikalla näkyi suuri hammasratas, ketju ja lautaseinää. Näin ne, koska kuiluun oli huomaavaisesti järjestetty valaistus.
Uusin tanssisalituttavuuteni on Oran-dance. Osallistun siellä Masterclass-kurssille, jossa opettaa kaksi kreikkalaista tanssijaa Alexandros ja Nelly.
Yksi kerta kestää puolitoista tuntia. Ensin Alexandros vetää alkulämmittelyt tehokkaine lihaskunto-osioineen ja harjoittaa tekniikkaa sarjoilla tai lyhyillä koreografioilla. Toinen puoliaika on Nellyn. Hän opettaa omaa temperamenttista huivikoreografiaansa.
Molemmat opettajat ovat hyviä ja onneksi eri tyyppisiä. Alexandros on tyylitellyn klassinen. Hänen tanssissaan linjat ovat kauniit ja jäntevät, ja jokainen raaja täsmällisen hallittu. Alexandrosin arabeskit ovat komeimpia näkemiäni. Niistä tulee mieleen samanaikaisesti jännitetty jousi ja tuulen pyörre.
Nellyn temperamenttista ja runsasta tyyliä selittää hänen latinalaistanssitaustansa. Myös Nelly tanssii varsin klassisesti, mutta siihen yhdistyy elämänmakua. Hänen koreografiassaan, jota opiskelemme kurssilla, on selkeitä, dramaattisia liikkeitä ja toisaalta nopeita pyörimisiä, askeleita ja keskivartaloliikkeitä. Siinä ei jäädä turhia haikailemaan, vaan mennään! Ammattitaitoa osoittaa, että Nelly on huomioinut musiikin rytminvaihdokset ja eri rytmeihin liittyvät tanssityylit koreografiassaan.
Vielä sananen kurssilaisista. Meitä on kymmenisen osallistujaa, joista ainakin yksi on itsekin opettaja. Pari muutakin tanssii oman arvioni mukaan niin hyvin, että voisivat olla joko erittäin vakavia harrastajia, opettajia tai esiintyjiä. Loput ovat eritasoisia ja -näköisiä harrastajia. Nimestään huolimatta kurssi siis ei ole ammattilaisten verinen treenipaikka.
Wienissä ruoka ja tavarat ovat eri kaupoissa. Billassa ja Sparissa on ruokaa, mutta leivinpaperit, shampoot ja sukat täytyy ostaa (yleensä naapurissa olevasta) Bipasta tai dm:stä. Näitä kaikkia on runsaasti ympäri kaupunkia. Yleensä Billa ja Bipa viihtyvät lähekkäin.
Toisenlaisiin tarpeisiin suosittelen keskustassa Kohlmarktia, joka on suoraan Hofburgien palatsista keskustaa kohti menevä katu. Sen varrella vilisee Bvlgarin, Chanellen, Luis Vuittonin ja Tiffanyn kaltaisia nimiä. Vaikka kaupat ovat keskustan turistialueella, niissä on rauhallista. Mahtaisivatko ovella seisovat vartijat vähentää kamerakaulaisten innostusta?
Uskomatonta taituruutta! Mikä tasapainon hallinta! Puutarhurin työ vaatii akrobaatin taitoja. Tuossa ikkunani alla on oikea sirkusnumero käynnissä kun pari haalaripukuista pystyttää tukirakenteita katupuille. Toinen nousee huterille tikkaille, aivan sille ylimmälle asti, ja nuijii paalun maahan. Pidätän henkeäni, jokohan tällä kertaa kellahtaa.
Praterin huvipuisto näyttää 1800-luvun lopun kulissikaupungilta. Se on herttainen ja vaaleanpunainen. Ja siellä on kivoja vempeleitä.
Prater, Wien 2009.
Kuuluisasta Riesenradista kerroin jo edellisessä kirjoituksessa. Lisäys: joka toinen koppi on sisustettu illallishuoneeksi. Näitä saa vuokrata pitopalvelun kera. Lisäksi matka pyörälle käy jännittävän näyttelyhuoneen läpi, jossa on nukkekuvaelmia Praterin eri aikakausista. Osat liikkuvat juuri niin kömpelösti, että vitriinejä on pakko jäädä tuijottamaan lumoutuneena.
Hiirijahti on hauska. Se on yhdistelmä vuoristorataa ja pyöriviä teekuppeja. Jännintä oli mennä kissan suusta sisään ja tulla peräpäästä ulos ja jatkaa matkaa SELKÄ edellä. Uusi kokemus minulle!
Se siistimpi vuoristorata. Edellinen oli kai vähän kesy, koska pikkupojat jonottivat vain tähän laitteeseen. Vauhtia ja kiemuroita näytti olevan enemmän.
Prater, Wien 2009.
Hevoskaruselli. Elävä!
Prater, Wien 2009.
Tukkijokivuoristorata. Jos Tampereella et kastunut tarpeeksi, tule Wieniin!
Hauskaa Vappua! Vappuperinteitä noudattaen kävimme tänään huvipuistossa, söimme munkkia ja joimme kuohuviiniä piknikillä. Sääkin oli aluksi perinteisen kolea ja aurinkoinen.
Mutta sitten arvaamatta alkoi ropista. Untuvahahtuvat olivat salakavalasti tihentyneet taivaalla yhtenäiseksi lautaksi ja ilma muuttui painostavaksi. Ukkosta! Loput piknikeväät söimme kotona.
Niin ettei tällä Wienissä aina paista aurinko…
Ennen ukkosilmaa ehdimme kuitenkin käydä ajelulla Kolmannesta miehestä tutulla Riesenradilla, satavuotiaalla suurella maailmanpyörällä, sekä sen vastapainoksi Lilliputti-junalla, joka oli pieni mutta paineli mieletöntä vauhtia keskellä Praterin metsikköä.
Lilliputbahn Prater. Wien 2009.
Vappu on täällä Wienissä aika ankea. Se on vain työläisten juhla, eikä siihen liity sellaisia juhlavia akateemisia perinteitä tai karnevaalitunnelmaa kuin Suomessa. Vanhoina hyvinä aikoina Itävallassa on kuulemma nostettu Vappu-salkoja ja sytytetty tulia sekä valvottu Valpurin-yö noitien pelossa. Lähinnä karnevaalitunnelmaa oli Praaterin huvipuisto, jossa vietettiin Mai Tagia kaikenlaisella lasten ja nuorten ohjelmalla.
Itävaltalaiset maidontuottajat saapuivat Wieniin bussilasteittain ja osoittivat mieltään näkyvimpien hallintorakennusten edessä sekä parateerasivat traktoreilla (ja punavalkoisilla lehmillä) Ringstrassella.
Hevosenlannan tuoksun lisäksi kaupungissa kuului lehmän ammuntaa (sitä eläimestä kuuluvaa ääntelyä). Terveisiä siis täältä suurkaupungista!
Turistiryhmiä? Ei vaan maidontuottajien mielenosoitus Wienissä 29.4.2009.
Itävaltalaiset lehmät ovat punavalkoisia. Niistä saa siis vain täysmaitoa. Maidontuottajien traktoriparaati Wienissä 29.4.2009.
Asuntoomme kuuluu seuraavia ääniä, kun ikkuna on auki:
- Lintu laulaa pihapuussa “tirilirilittan ja tarilarilaa”.
- Sahaamista ja naulausta. Alakerran naapuri ilmeisesti rakentaa terassia, heh heh. (Vitsi on siinä, että pihamme on postimerkin kokoinen, eikä sinne mahdu juuri muuta kuin mainittu pihapuu. Ajatus terassista ei kuitenkaan ole mahdoton, sillä kaikilla kahviloilla tuntuu olevan terassi täysin riippumatta käytettävissä olevan tilan määrästä.)
- Joku laulaa. Hyvin.
- Naapurin mummo huhuilee kissaansa ja kuulostaa kummitukselta huhuu…huhuu…
- Asunnon vedenlämmittimen kaasupoltin humahtaa käyntiin, kun hanasta lasketaan vettä.
Lisäksi asunnossamme voi aistia seuraavia:
- Kylmyys! Asunto on pihan puolella, joten auringon säteet eivät yleensä yllä sinne. Paksut kiviseinät pitävät kylmyyden tehokkaasti sisällä. Helleilmalla tämä on etu. Nyt ei.
- Kummallinen haju. Tämä johtuu paikallisista ihanista juustoista, joita jääkaappi on pullollaan. Nami, mutta nenästä täytyy pidellä kun aukaisee kaapin oven.
Tänään on aivan tavallinen työpäivä. Ikkunasta näkyy harmaa taivas. (No, se on epätavallista. Tähän asti on paistanut aurinko.
Tietokoneet surisevat ja puhelimet pirisevät. Välillä juodaan kahvia tai juostaan kokoukseen tai sitten kokoustellaan toimistolla. Unettavan hyörinän katkaisee kaksi kertaa päivässä postipojan vauhdikas oven aukaisu ja reipas tervehdys “Grüss Gott!” tai “Mahlzeit” vuorokaudenajasta riippuen. Sitten kuuluu “klipklop, klipklop” kun hevoskärryt ajavat ohi ja taas voi vajota raukeuteen.
Tämä on yksi syy, miksi pidän Wienistä. Kesken työpäivän voi ihastella komeita kärryjä ja uljaita hevosia. Ne ovat matkalla Stephanstorille, josta ne kuljettavat turisteja saitsiingille. Niillä nurkilla voi aistia, miltä kaupungeissa on tuoksunut ennen pakokaasun tuloa. Mikään ei ole rauhoittavampa kuin kavionkopse.
Wienin luonnonhistoriallinen museo on mahtava! Se on sellainen juuri oikeanlainen, pölyltä ja kloroformilta tuoksuva majesteettinen sokkelorakennus, jossa ei ikimaailmassa haluaisi viettää yötä. Jättiläistorakoita, sisäelimiä, mammutteja, miljoona äyriäislajia ja saman verran muita pieneliöitä. Vähintään. Ja esihistoriallisia löydöksiä. Ja akvaariokaloja.
Ihanin esine on söpö Willendorfin Venus. Sillä on oma pieni kappelimainen näyttelytila.
Makein esine on oikean hain puraisema lainelauta. Todisteena näyttelyssä on valokuva hain hampaissa olevasta laudasta. Vähäx ois coolia olla töissä tuollaisessa museossa!
Kielitaidon puutteellisuudesta on totista harmia. Tänään taas yksi esimerkki: Odotimme keskustassa Museumquartieren liepeillä raitiovaunua, jolla olisimme päässeet Ringstrassea pitkin MAKiin, kun pysäkin valotaulu alkoi syöttää jotain käsittämätöntä tekstiä (sitä kutsutaan saksaksikin) ja kaiuttimista kuului pitkällinen selitys, pariinkin otteeseen. Ei englanniksi. Koska pysäkillä oli muitakin odottelemassa, emme hätääntyneet pahemmin. Vasta vartin odottelun jälkeen päättelimme, että vuoro on toistaiseksi lopetettu.
Kiitos Wienin city-maratonille!
Tänään lauantaina maratonalueita rakennetaan, ja huomenna sunnuntaina on itse kisa. Keskustassa on turha yrittää julkisilla mihinkään, ja muualla kaupungissa on muutoksia aikatauluissa. Taidamme käydä huomenna kävelyllä keskustan liepeillä katsomassa juoksijoita (tänään oli jo verryttelyasuisia kulkijoita liikenteessä enemmän kuin yleensä). Onneksi matka ei ole pitkä. Minusta ei olisi maratonkävelijäksi.
Niin, se MAK. Pääsimme sinne lopulta. Hieno, iso rakennus historiallis-romanttiseen makuun ja rento tunnelma. Lauantaisin sinne on vapaa pääsy, ja tuntui, että ihmiset olivat tulleet hengailemaan museon käytäville ja istumaan haukoille sohville. Näyttelyhuoneita oli jokaiseen makuun: huoneita, joissa oli PALJON esineitä (huonekaluhuone, astiahuone, barokki-rokokoohuone, kimonohuone jne). Riemastuttavin oli kuitenkin Anish Kapoorin näyttely “Shooting into the corner”.
Studio Barada oli seuraava tanssillinen tutustumiskohteeni. Opettaja oli Nazir Merzo. Hänen tyylinsä oli klassista kauniine nilkanojennuksineen ja käsien asentoineen. Linjakasta ja rauhallista. Keskivartalotyöskentely oli hyvin intensiivistä, ja hillittyä. Tunti oli jatkotasolle tarkoitettu ja koostui vapaasta tanssista, eli opettajan seuraamisesta. Tekniikkatunti on erikseen. Musiikkina Nazir käytti vanhoja suosikkeja, kuten Omm Koulthumin iki-ihania klassikkoja. Ihanaa tulkintaa, kauniita liikkeitä, harmoniaa ja suuria tunteita.
Raksuttaa ja raksuttaa, mutta mitään ei tapahdu. Mikä se on? No tietysti läppäri!
Kannettava ei suostu toimimaan, joten netissä pyöriminen on jäänyt vähemmälle. Tässä kuulumisiani pitkästä aikaa.
Vietimme pääsiäislomaa Sloveniassa. Ilmat oli hienot ja maisemat myös. Kävimme slovenialaisten tuttaviemme kanssa päiväretkellä
- Bled-järvellä, joka on ollut suosittu matkakohde jo 1800-luvulla,
- Bohinj-järvellä, joka on luonnonvaraisemman näköinen,
- ylängöllä, jossa oli kaksi metriä lunta maassa,
- Vintgar-rotkossa, jossa juoksee joki ja Slovenian pisin putous,
- Studor-kylässä, jossa on suojeltuja, Slovenialle tyypillisiä kaksoisheinähaasioita
- ja lisäksi ohimennen yhdessä linnassa, yhdellä kunto/luontopolulla ja yhdessä laskettelurinneoluttuvassa.
Perinteisessä slovenialaisessa pääsiäiskakussa on saksanpähkinää ja unikonsiemeniä.
Slovenian pisin putous (ei korkein).
Ljubljanan Tivoli-puistoa ja Tivoli-linna. Linnassa on kahvila ja taidegalleria. Galleriassa oli näyttely tietokone- ja konsolipelien still-kuvista. Ja trailereista.
Kävin Studio Palmyran keski- ja jatkotason tunnilla. Opettaja on syyrialaistaustainen Hazar Mirzo. Yksi kerta kestää noin puolitoista tuntia ja maksoi yksittäiskertana 18 euroa. Satuin hyvään aikaan, sillä tällä kerralla hintaan sisältyi lasi kuohuviiniä erään kurssilaisen kunniaksi. Kurssilaiset ovat “kuin yhtä perhettä”, Hazar kuvaili.
Itämainen tanssi on turvasatama eri puolilla maailmaa. Tanssisali löytyy monesta kaupungista. Sen piirissä toimivat ihmiset, ja paikat, ovat kokemukseni mukaan Suomessa, Ruotsissa, Texasissa ja täällä Wienissä tähän mennessä samankaltaisia. Tulee turvallinen olo, kun vieraassa maassa vierasta kieltä puhuvien ihmisten keskellä pääsee tutunoloiseen tanssisaliin ja stereoista räjähtää vanha tuttu Nour el Ein. Kotoista. Onkohan ihmistyyppejä rajallinen määrä maailmassa? Tai paremminkin, ehkä tämä tanssilaji vaatii ihan omanlaisensa huumorintajun, mikä taas yhdistää harrastajat. Mitä mieltä olette?
Hazar kutsui tuntinsa ohjelmaa “vapaaksi tanssiksi”. Käytännössä hän laittoi kappaleen soimaan ja tanssi edellä, me oppilaat perässä. Hazar selvästi tunsi kappaleet perinpohjaisesti, ja jokainen kappale tanssittiin pienenä yksinkertaisena koreografiana. Arvelen, että hänellä oli etukäteen ajatus kappaleeseen sopivista liikkeistä, mutta että hän kuitenkin improvisoi osan. Liikkeet toistuivat symmetrisesti tilassa ja ajassa, joten tanssiin oli helppo päästä mukaan. Välillä Hazar istui maahan ja toimi meille kapellimestarina. Hän antoi meidän periaatteessa improvisoida, mutta osoitti käsimerkein, milloin väristään, milloin tehdään kaseja jne. Syksyllä minun tunneilla on luvassa ainakin tätä orkesteri-improvisointia!
Hazarin tanssia oli ilo seurata. Hän tulkitsi musiikkia ja liikkui luontevasti. Musiikin tulkintaa hän opetti siten, että lauloi meille välillä otteita musiikista selittäessään, miten toivoi meidän tahdittavan fraasit. Hazar on myös laulaja.
Wienin kasvillisuus rehevöityy päivittäin. Viime viikolla puut ja pensaat olivat surkeita risukasoja, mutta tänään niihin oli yllättäen ilmestynyt jo aika isot lehdet. Lämmin ilma herättelee hiirenkorvat vikkelään. Seuraan mielenkiinnolla pihaamme, eli pienen korttelimme keskellä olevaa noin viiden neliön plänttiä (EI kuvassa).
Olen lukenut ensimmäisen työviikon. Ja kuullut työtoveriltani (joka on muuten kaksi päivää minua vanhempi) itävaltalaisesta koulujärjestelmästä, häätavoista, ruoasta, Wienin jäätelöbaareista ja perunaravintolasta – ja kaikesta, mistä keksin kysyä. Usein puheenaiheet kyllä lähtevät rönsyilemään ja laajenemaan itsestään. Kerrankin kunnollinen harjoittelijan perehdyttämisjakso.
Täällä useimmat ovat pääsiäislomalla tämän viikon. Toimistossa on hiljaista ja kaupoissa pääsiäisherkkuja, joista on vaikea kieltäytyä. On suklaamunia ja -pupuja, pääsiäisleipiä ja -kakkuja sekä tavallisia, keitettyjä ja värjättyjä kananmunia. Narsisseja, tulppaaneja ja pajunkissoja. Toimistomme harvat työntekijät antoivat pääsiäiskarkkeja toisilleen ja minäkin kävin ostamassa söpöjä Milka-pupuja lahjuksiksi.
Aherrukseni elintarviketurvallisuusosastolla alkoi tänään tutustumisen merkeissä. Sain pikaperehdytyksen itävaltalaisten tuotteiden paikallisuuteen ja traditionaalisuuteen liittyviin laatusertifikaatteihin, joita ovat kansallinen Genuss Region sekä EU:n PGI ja PDO ja TSG. Esimerkiksi Suomessa Lapin puikula on saanut paikallisuutta varjelevan PDO-merkinnän. Itävallassa tuotelista on hiukan pidempi: juustoja, öljyjä ja lisää juustoja. Tässä tuotetaan samalla elintarvikkeiden kulttuuriperinntöä.
Pääsin tietokoneen äärelle, mutta näppäimistöllä sormilleni tuli olo, että jotain on vinossa. Y ja Z ovat paikallisissa näppäimistöissä toisin päin eli qwertz-järjestyksessä. Saksassa harvoissa sanoissa on y. Sanakirjat esiin ja tarkistamaan väite!
Shoppailin kirjakaupassa ja käteen tarttui Österreichisch – Deutsch -sanakirja. “Itävalta on saksaa eikä kuitenkaan saksaa, sillä se on itävaltaa.” Tässä näytteitä:
Parsaa, hollandaisekastiketta, tirolilaista ilmakuivattua kinkkua grüner veltlinerin kanssa, jälkiruaksi samaa viiniä tuoksahtavan juuston kanssa (“nämä ovat syöneet vain ruohoa”). Mitä elämältä enää kaipaisi tämän jälkeen?
Wien on hyvä kakkukaupunki. Ulkonäkö voi olla vaatimaton, mutta maku on kohdallaan.
Gloriettelta alas palatsin päärakennukselle huhtikuussa 2009.
Schönbrunnin puisto on viehättävä nyt keväälläkin, vaikka puissa ei ole vielä lehtiä. Muotopuutarhan hahmottaa ilmankin. Tänään oli taas kaunis (suomalaisittain) kesäinen päivä ja väkeä oli mukavasti liikkeellä. Puistoalue on niin suuri, että kaikki kymmenet metrosta Schönbrunniin meidän kanssa saapuneet katosivat jonnekin puiston uumeniin. Tai pääsiäismarkkinoille linnan kupeeseen. Puisto oli yllättävän pieni. Välimatka päärakennuksesta Glorietteen (näköalapaviljonki) ei ole mahdoton, vaikkakin ylämäkeen. Kartalla alue näytti valtavalta. Täytyy tulla uudestaan, kun ruusut kukkivat.
Schönbrunnin linnan puutarhaa. Nämä alkavat kukkia toivottavasti myöhemmin. Nurmikon valkoiset täplät ovat pieniä päivänkakkaran tapaisia kukkia.
Ostimme kuukausikortit paikallisliikenteeseen. Laskimme, että noin kolmellakymmenellä matkalla kuussa se tulee kannattavaksi. Näiden parin päivän aikana olemme ajelleet jo melkein tuon määrän. Julkinen liikenne toimii Wienissä. Elo ja olo tuntuu vielä niin helpolta. Onkohan se se kuuluisa maahanmuuttajan honeymoon-aika? Tähän mennessä olemme kokeneet Wienin parhaat puolet: asumme kotioloissa hyvin varustetussa asunnossa mutta nautimme turistikohteista ja eksotiikasta. Ilmatkin ovat hyvät! Mahtavaa!
Wienin metron vanhoissa vaunuissa ovet täytyy avata manuaalisesti. Vanhat mummotkin pystyvät siihen.
Schmetterlinghaus on Wienissä Palmutalossa Hofburgin palatsikompleksissa.
Ihmiset loikoilevat Burggartenin nurmikolla tai istuskelevat paahteisilla terasseilla. Mikä päivä käydä nautiskelemassa Palmu- ja Perhostalojen trooppisesta tunnelmasta. Oi armas huhtikuu!
Ajoimme metrolla vanhan ja uuden Tonavan kanaalin väliselle saarelle ihaillaksemme Tonavan maisemia. No, jokea emme nähneet kuin vilaukselta, sillä rannan tontit oli visusti aidattu.
Tonava kaunoinen
Yleinen uimalakin oli vielä kiinni.
Bundesbad Alte Donau oli vielä suljettu.
Saarella on Tonava-puisto, jossa mm. ruusutarha, sosialistismonumentaalinen vesielementti, lapsia ja tätejä.
New York? Ei, vaan Wienin Donau-puisto ja Kansainvälisen keskuksen toimisto- ja asuinrakennuksia. Arkkitehtien märkä uni...
- ihmisten käytös kaupoissa (ei turhia anteeksipyyntöjä törmäillessä)
- ihmisten ulkonäkö (onko täällä näin paljon suomalaisia?)
- sää (melkein olisi lämmin jos ei tuulisi ja aurinko paistaisi)
- radiokanava (ihan kuin kuuntelisi grooveäffämmää, mutta kieli on tarkemmin kuunnellen ihan väärä)
- H & M, Spar, Esprit…
- kahviaddiktio
Uutta minulle ovat
- sadat houkuttelevat etniset ravintolat, kahvilat ja muut syöminkipaikat
- kieli
- ISOT rakennukset
Työpaikkani ei ole tässä, vaan vastapäätä pienemmässä rakennuksessa. Pläh.
Saavuimme keskiviikkona Wieniin ja uuteen kotiimme. Vuokranantajamme toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi. Ihana vastaanotto umpiväsyneille matkaajille! Meille esiteltiin perheen baari (aivan tässä kulman takana), perinteinen ruokapaikka (siinä vieressä) sekä ajelutettiin ympäri kaupunkia.
Ottakringer-maistiaisia. Kaupunginosassa tuoksuu hiivaisemmalta kuin makeassa Porissa.
Eilen ja tänään jatkoimme ajelua omatoimisesti. Löysimme sattumalta Ottakringerin panimon ja myymälän, jossa sai ostaa pieniä maistiaislaseja baaritiskiltä olutkanistereiden keskellä.
Täten esittelen teille maisteri Lahdelman! Onnitteluja otetaan vastaan sähköpostitse ja kahvituksia tarjotaan sopimuksesta Wienissä. Varsinaiset valmistujaiset järjestän kotona joskus syksymmällä.
